Kasper kertoi minulle luennostaan, jolla luennoitsija oli tunnustanut riittämättömyytensä ymmärtää Paasosen kirjassaan antamia esimerkkejä kertomisen kerrostumisesta. Luennoitsija ei ollut lukenut Paasosen antamia esimerkkiteoksia, joita Kasper ei kyennyt tapauksesta kertoessaan muistamaan – eikä luentoon keskittyessään ollut tajunnut ottaa nimiä ylös – mutta, jotka löytyisivät kurssin virtuaalisesta työkalusta ApuMatissa. Kasperin mukaan luennoitsija oli vedonnut yleisöönsä, jotta nämä oman kokemuksensa perusteella koettaisivat avata Paasosen kuvailemia kerrostumia. Opiskelijoiden oli myös käsketty lukea teokset, mutta vasta Paasosta luettuaan, jotta kykenisivät ottamaan huomioon kaikki kerrontatekniset seikat, joita Paasonen käsitteli.
Huomautin, että luennoitsija itse tuntui Kasperin puheen perusteella olleen puolivälissä muille antamaansa tehtävää ja ihmettelin, miten tämä oli edes onnistunut luennoimaan aiheesta, josta ei itsekään vielä tiennyt niin paljoa kuin oletti kuulijoidensa tietävän kurssin suoritettuaan. Kasper kertoi ajatelleensa asiaa itsekin ja joku oli jopa kysynyt sitä luennoitsijalta itseltään. Kesken kertojan kertoman kerronnan tulkinnan teorian esittelyään luennoitsija oli siis joutunut tunnustamaan opiskelijoille, että koska Paasosen teos oli sen veran monimutkainen ja -tulkintainen jo itsessään, oli hän tutkijanuransa aikana ehtinyt tulkita vain ja ainoastaan Paasosen teosta ehtimättä vielä edes esimerkkiteosten lukemiseen asti.
Kasper oli tietysti innostunut luennoitsijan omasta innostuksesta niin, että oli siltä istumalta syöksynyt opiskelijakirjastoon hakemaan Paasosen teosta, jotta pääsisi selvittämään, minkälainen tällainen nerokas taideteos lopulta oli jos monitahoisen väitöskirjansa koostamiseen kuluneen vuosikymmenen aikana tutkijan elämään oli mahtunut vain ja ainoastaan Paasonen ja Paasosen kerrostuneen kerronnan teoriaan liittyvät kommervenkit. Kuinka keskittyneesti yhden henkilön yhteen teokseen voisi kukaan – edes tutkijankammioonsa lukittautunut kirjallisuuden tutkija – syventyä niin pitkäksi aikaa, kuin Kasperin kurssille luennoinut tutkija oli tehnyt. Luulisi siinä ajassa tarvinneen edes taukoja, joiden aikana Paasosen mainitsemiin esimerkkeihin (tarkemmin sanottuna Sebaldin Austerlitz, Antonio Tabucchin Kertoo Pereira ja Thomas Pernhardin Haaskio – en malttanut olla tarkistamatta Kasperin antamasta osoitteesta ApuMatissa, sillä tämä mysteeri alkoi kiehtoa jo minua itseänikin) olisi ehtinyt tutustua keventääkseen tietopainoitteista ajattelutyöskentelyään viihteellä – ja samalla toisaalta edistääkseen tutkimustaan ovelasti ja kuin varkain.
Kasperin kertoman mukaan tätäkin oli kummekstuttu kesken luennon, mutta siihen luennoitsija oli vastannut lähinnä vältellen ja neuvoen kysyjää lukemaan Paasosen teoksen, jotta osaisi sitten itse käytännön kokemuksella ehkä vastata kysymykseensä. Minua kiinnosti Kasperin käsiinsä saama Paasosen teos, jonka poika oli luennon innoittamana ahmaissut kahden päivän aikana hädintuskin mitään syömättä tai muuta tekemättä. Kasper lupasikin lainata sen minulle, sillä omaa laina-aikaa hänellä oli vielä yllin kyllin ja luennon jälkeen varausjono oli kirjastossa kasvanut suunnattomaksi. Tarkistaessani kirjan lainaustietoja, varauksia oli kolmesta niteestä jopa 1000 kappaletta, vaikka Kasperin arvion – ja ApuMatin sivuston – mukaan kurssilla oli vain korkeintaan 200 henkeä. Luulenkin sanan levinneen hämmentävän luennon jälkeen suusta suuhun, kuten nyt Kasperin kerrottua minulle, mitä oli kuullut parinsadan muun todistajan läsnäollessa.
