perjantai 24. joulukuuta 2010

Kuolemaantuomittu

Elämän sanotaan vilistävän silmien ohitse, kun kuolema kohtaa. Kun lasken pääni puiselle pölkylle ja pohdin siihen johtanutta elämääni, en voi olla olematta samaa mieltä. Onhan tässä vilissyt elämää kerrakseen. Ehkä nyt on jo aikakin sen tulla päätökseen.
Kansa on hiljaa, kun syytteeni luetaan. Mestaajana on seudun paras kirveen heiluttaja. Voin vain toivoa, että yksi isku riittää. Vaikka myönnän ansainneeni kaiken tämän, en silti soisi joutuvani kokemaan sitä, kun kaulaani hakataan lihassäie kerrallaan poikki. Kahdeksan iskua on kuulemma ennätys. Kahdeksan iskua on tällä pölkyllä joku piru parka ottanut niskaansa ennen kuin on suostunut kuolemaan. Ja vielä kaksi iskua ennen kuin kaula oli kokonaan poikki.
Puistatus kulkee läpi ruumiini ja koetan rentoutua. Tässä se loppu nyt on.

Olin minä joskus vielä melkein lainkuuliainen kansalainen. Niinkuin me kaikki. Ennen osasin olla melko varma siitä, että jos tekisin jotain todella väärin, jäisin takuulla kiinni. Joutuisin vastuuseen teoistani. Mutta kun kerran päästää pirun karsinaan, ei paluuta enää ole. Tiesin kaivavani kuoppaa omien jalkojeni alta, mutta ainoa suunta tuntui olevan alaspäin sen jälkeen, mitä tapahtui. Tahdoin vain kaivaa kuoppani pohjalle asti ja sitten luovuttaa itseni muiden käsiin. Ja niin minä olen tehnytkin. Uskokaa tai älkää, juuri nyt minusta tuntuu kuin tämä kaikki olisi vain odottanut minua jossain. Odottanut, että tuudittaudun turhaan turvallisuuden tunteeseen ennen kuin paljastaa todellisen kohtaloni Mutta antakaa, kun aloitan alusta.

Olin vaaleatukkainen pikkupoika, joka kasvoi maaseudulla pienessä kylässä. Juoksin kanojen perässä ja kilpaa koirien kanssa. Elin melko tavallisen ja rauhallisen nuoruuden. Sitten kasvoin ja päädyin rautasepän oppipojaksi. Otin kylästä tytön, joka oli yhtä vaalea kuin minäkin ja asetuimme sepän pajan takahuoneeseen asumaan. Vaimoni kuoli lapsivuoteeseen puolta vuotta myöhemmin (kyllä, olin perinteiden mukaan varmistanut, että hän on hedelmällinen ennen vihkivaloja) ja kasvatin pientä tytärtäni yksin niin hyvin kuin taisin. Tyttö mustui rautapajan savuisessa ilmassa ja jostain oikusta hänen tukkansa oli punainen. Vanhojen eukkojen mielestä huono enne, minun mielestäni kaunis väri kauniille tytölle.

Kun muukalainen tuli ostamaan hevoselleen uusia kenkiä, hän iski silmänsä minun nuoreen tyttööni vähän liiankin himokkaasti. En sanonut mitään, mutta olisi kai pitänyt. Tyttö oli juuri siinä iässä, että hän rakastui kaikkiin ja seuraavana päivänä hän karkasi. Jätti viestin pajan pöydälle: ”Rakastan sinua isä, mutta rakastan elämää enemmän.” Elämää... Se mies oli itse Saatana, siitä voin mennä takuuseen. Aloin jo olla vanha, mutta en aikonut antaa tyttöni mennä yhtä äkkiä kuin äitinsä ja niinpä jätin pajan opissani olleen nuoren miehen hoitoon ja lähdin muukalaisen perään.

Sain juoksuttaa koniani parinkin kylän läpi, kunnes kyselyjen jälkeen löysin lurjuksen ystävineen tyttäreni kimpusta. He olivat asettuneet paikalliseen majataloon ja kierrättivät huumattua ja jo kaikki voimansa menettänyttä tyttöäni sylistä toiseen ja joivat viinaa. Katselin ikkunasta, kun tyttöni viskattiin lopuksi nurkkaan kuin käytetty säkki. Miehet jatkoivat juhlimistaan ja minä vannoin, että tappaisin heistä jokaisen. Yksi kerrallaan. Hitaasti.

Hain tyttäreni miesten huoneesta, kun he olivat lähteneet viereiseen kapakkaan jatkamaan juhlaansa. Tyttö itki siinä, mihin hänet oli viskattu, eikä vastustellut, kun nostin hänen paljaan ruumiinsa varovasti käsilleni. Käärin hänet hellästi viittaani, kuten olin tehnyt viisitoista vuotta aiemmin tytön synnyttyä ja äitinsä kuoltua. Kyyneleet valuivat minunkin poskillani, kun kannoin lapseni ulos tuosta huoruuden pesästä. Tyttö oli avannut nuoren sydämensä viattomalle rakkaudelle ja muukalainen oli tuhonnut hänen koko sielunsa. Roistot saisivat vielä maksaa.

Vein tyttäreni paikallisen, tutun lukkosepän hoteisiin. Mies ei sanonut mitään, nyökkäsi vain, kun lainasin kirveen. Hänen vaimonsa otti tyttöni hoiviinsa itkien ja valitellen. Minä lähdin toimittamaan synkkää tehtävääni majataloon, josta olin roistot yhyttänyt.

Kun palasin rikospaikalle, miehet olivat jo palanneet ja sammuneet kuka minnekin. He eivät olleet huomanneet tyttäreni puuttumista. Tai eivät välittäneet: olivathan he jo saaneet hänestä ilonsa tälle illalle. Sidoin heidät kaikki. Yhden kiinni sängyn jalkoihin, toisen täysitammiseen pöytään ja kolmannen seinään pultattuun vaatetankoon. Miehet eivät havahtuneet toimitukseni aikana, joten saatoin aloittaa pääsyyllisestä: tyttäreni huoraksi ryöstäneestä muukalaisesta.

Iskin tylpän taltan miehen kämmeneen niin lujaa, että se upposi maalattiaan. Hän heräsi silmänräpäyksessä, mutta oli niin shokissa, ettei kyennyt päästämään ääntäkään. Pidin huolen, että hän näki, kuka minä olin ja tunnisti minut. Silmät pyörivät miehen päässä kuin mielipuolisella, mutta hän tiesi kyllä. Hän tiesi loppunsa tulleen. Iskin taltat myös hänen toiseen käteensä ja molempiin jalkoihin. Silloin hän sai äänensä takaisin ja rupesi karjumaan tuskasta. Viimeisen taltan iskin miehen kurkusta läpi ja huuto vaihtui korinaksi.

Toinen jäljellä olevista paskiaisista oli havahtunut toverinsa karjaisuun. Hän tuijotteli typeränä, kun lähestyin häntä kirveen kanssa. Vasta, kun iskin häneltä vasemman käden irti, hän ryhtyi karjumaan. Huudosta ja verestä välittämättä jatkoin, kunnes jokainen raaja oli ruumiista irrotettu. Lopulta hiljensin hänetkin iskulla keskelle otsaa. Aivot valuivat tekemästäni raosta ja mies tuijotti kieroon kuin yrittäen nähdä kirveen osumakohdan päässään.

Majatalon käytävästä kuului lähestyviä juoksuaskelia, kun kävin kolmannen uhrini kimppuun. Toistin kirveskäsittelyni häneen välittämättä miehen ruikuttavasta itkusta. Kun majatalon omistaja sai lukitun oven auki, seisoin jälleen joukkion johtajan ruumiin äärellä. Paskiainen korisi vieläkin ja tuijotti välillä minuun, välillä lävitseni. Kohotin kirveeni viimeistelläkseni hänenkin kohtalonsa, mutta majatalon väki oli päättänyt antaa miehen kärsiä vielä hetken pidempään. Minut raastettiin kuolevan luota ja raahattiin kievarin kautta varastohuoneeseen, jonne minut lukittiin pimeään odottamaan oikeutta.

Oikeutta, jota ei koskaan tulisi, sillä minun tyttäreni oli minulta jo viety. Minun tyttäreni, joka oli elänyt pienen elämänsä viattomana ja kauniina. Punahiuksinen enkelini. Hänen äitinsä, jota olin tahtonut rakastaa, oli jättänyt minulle vain tämän tyttären, jota rakastin niin, että joudun siitä nyt hengelläni maksamaan. Tyttären, jonka kohtalona oli rakastua ja joutua raiskaamaksi.

Sain nähdä tyttäreni viimeisen kerran eilen. Hän ei enää puhu, ei naura. Lukkosepän vaimo itki miehensä olkaa vasten, kun tyttö ei tunnistanut omaa isäänsä. Tuijotti vain eteensä ja kuolasi hiljaisena. Minun tyttöni. Ne paskiaiset olisivat ansainneet kuolla vähintään kahdesti

Kuolemantuomioni ei tullut minulle yllätyksenä. Otin sen vastaan kirkkain mielin: kirveen jälkeen minua vasta odottaa lopullinen tuomio. Siitä olen varma. Ehkä tapaan vaimoni. Kenties tyttärenikin on jo siellä jossain minua odottamassa – vain hänen ruumiinsa on enää jäljellä siinä kuolaavassa olennossa, joka jää lukkosepän hoitoon, kunnes he laittavat tytön johonkin laitokseen. Minä lasken pääni pölkylle ja muistan vielä hetken sen kauniin tyttölapsen, joka hän vielä kuukausi sitten oli. Toivon vain, että kuolema tulisi yhdellä iskulla.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Laamat

Laamoja. Joka puolella. Laamoja niin kauas, kuin yletän katsomaan. Mikä ei ole juuri nyt kovinkaan pitkälle. Istun nimittäin maassa, enkä muutenkaan ole pituudella pilattu. Laamat ovat yllättävän isoja näin läheltä katsottuna. No on tuossa pari pienempääkin. Melkoisen pörröisiä ja hassun näköisiä otuksia, mutta jos istuu piknikillä nauttimassa juustokakusta, perunasalaatista ja herkkusienistä, kun yhtäkkiä laamat saapuvat, se ei ole enää yhtään hassu juttu. En edes huomannut, missä vaiheessa ne hiipivät paikalle. Yhtäkkiä vain huomasin katseeni juustokakusta nostaessani, että en enää ole yksin. Ja sitten huomasin laamojen koettavan syödä eväitäni. Yksi jopa näykki tiiltä, jolla olen ankkuroinut piknikalustani nurmikkoon tuulta vastaan. Minun on pakko tarkistaa, että olen ottanut tämän päivän lääkkeeni. Tabletit rapisevat ankkakuvioidussa astiassaan ja koetan saada päähäni, mikä päivä nyt on.

Olen joskus ollut puumajassa. Sellaisessa, joita lapset tykkäävät rakentaa puihin. Istuimme siskoni ja ystävieni kanssa syömässä kakkua ja nauroimme yömyöhään, kunnes emme enää nähneet mihin astua ja jouduimme yöpymään majassa. Siksi meillä oli aina appelsiinia mukana, jotta olisi jotain aamiaistarpeita, jos aamulla olisi nälkä. Kerran joku ystävistäni...tai ehkä kaikki, en ole aivan varma enää, innosti minua viskomaan appelsiinilla maassa maannutta metallista haravaa. Kun heittämäni hedelmä osui mehua roiskahtaen haravan piikkeihin ja jäi siihen törröttämään, innostuimme kaikki heittämään appelsiineja, kunnes haravan kaikissa piikeissä sojotti vuotava, oranssi hedelmä. Nauroimme kuollaksemme ja kolmivuotias pikkusiskoni putosi nauraen majasta. 

Hän ei selvinnyt siitä pudotuksesta hengissä. Siskon kuolemasta kertominen on aina yhtä hämmentävää. Miten hauskaa meillä oli ja miten yhtäkkiä se hauska loppui. Äitini halusi koko majan poistettavan ja hajotettavan ja mielellään myös puun kaadettavan, mutta suostui lopulta siihen, että isäni vain asensi majan reunaan turvakaiteet. Saatoimme jatkaa ystävieni kanssa majaseikkailua. Tosin emme enää nauraneet yhtä paljoa.

Tuijotan laamoja tyhmänä, kun en millään saa mieleeni, mikä päivä nyt on. Näen, kuinka yksi suurimmista laamoista nuolaisee toista laamaa kuonosta. Se on samassa myös astua pienemmän laamavauvan päälle, kun unohtaa suutelonsa ja keskittyy taas hamuamaan minun eväitäni karvaisilla huulillaan. En uskalla liikahtaakaan, joten annan sen mutustaa makunsa mukaan piknikeväitäni ja pureskella vilttiänikin. Ankat tanssivat lääkekotelossani, kun ravistelen sitä muistia virkistääkseni. Viimeiset lääkkeet on otettu tiistaina. Mikä päivä nyt on?

Laamat nostelevat jalkojaan levottomina. Niiden alapuolikkaiden kehystämä jalkaholvi aukeaa silmieni tasolla ja harkitsen hetken koipien lävitse ja vatsojen alitse ryömimistä. Mieleeni kohoaa kuva vauhkoontuneista laamoista, joita on puolikkaiden sijaan yhtäkkiä kaksinverroin, kun ne riehaantuvat potkimaan ja sätkimään koko lauman voimin minun päälläni. Ajatus ei ole varsinaisen hurmaava, joten jään paikoilleni. Yhtäkkiä edessäni on laaman mentävä aukko. Laaman sijaan siinä on maanviljelijän näköinen mies, joka pureskelee mälliä ja katsoo minua yhtä uneliaasti kuin laamatkin.

”Autatko laittaan näitä autoon?” mies kysyy. Katson häntä varmaan niin hölmistyneen näköisenä, että hän hetken päästä toistaa kysymyksensä: ”Autatko laittaan laamat autoon?” Hälytyskellot soivat päässäni. Minun on aivan pakko ottaa kohta lääkkeet, olin ottanut niitä tänään tahi en.

”Tiedätkö, mikä päivä tänään on?” Saan suustani. Mies murahtaa ja kääntyy pois kadoten laamojen sekaan sinne, mistä oli tullutkin. Yksi laamoista nappaa juustokakun palan lautaselta kädestäni ja mussuttaa sitä tyytyväisenä. Toinen kuolaa olkapäälleni. Katson miehen perään ankkakoteloani silitellen. Oliko siinä äsken mies, vai kuvittelinko minä vain?

Pikkusiskon kuolemisesta kertominen on surun läheisyyden lisäksi hankalaa myös siksi, että tarina olisi muuten varsin huvittava appelsiineineen päivineen, jos se ei päättyisi niin traagisesti. Usein aloitankin tarinan hauskana anekdoottina ja unohdan, että juuri tämä tarina oli se, jota piti välttää hauskassa seurassa. Alan varmaan käydä vanhaksi, mutta muistan päätöksen usein vasta kun se tulee kohdalle ja niin hauskasta jutusta tuleekin surullinen ja pilaan keskustelun tunnelman. Sitä seuraa aina – ja tarkoitan aina – vaivaantunut hiljaisuus. Minä en oikein viihdy vaivaantuneissa hiljaisuuksissa. Se tuntuu niin kitkerältä. Kuin sokeroimaton sitruunamehu. Omatkin kyyneleet nousevat pintaan yhtä vihaisina minulle, kuin muut tunnelman pilaamisesta suuttuneet keskustelukumppanini. Kun näin käy, olen ruvennut näyttämään itselleni ovenkahvaa ja anteeksipyydellen poistumaan paikalta aina liian äänekkäällä kanta-astunnallani. Minulle tulee niin kovin kylmä, kun ajattelen niitä appelsiineja, sitä naurua ja kun nauru yhtäkkiä loppui...

Ajatukseni tuntuvat ohuilta ja laamat ovat ryhtyneet parveilemaan piknikmatollani. Minun on pakko nousta seisomaan, sillä hetkellinen onneni ja yksityisyyteni on lopullisesti mennyttä. Ehkä voin pujotella laamojen välistä, kuten mieskin teki. Mutta sitä ennen minä otan keskiviikon lääkkeeni. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ankat hymyilevät minulle vähän liiankin kannustavasti. Luulen, että tänään on torstai...

perjantai 3. joulukuuta 2010

Hiutaleet

Katson, kun lumihiutaleet satavat suljetusta ikkunasta sisään. Pian ikkunalaudan koristevaasi on niitä täynnä. Jos vain näkymätön lumi ei sulaisi niin nopeasti... Ilmassa pyörteilevät hiukkaset rientävät halki pilvisen taivaan ja peittävät vaalenevan maiseman. Yksittäiset hiutaleet tekevät ilmassa kieppejä ja koukkauksia, kuin ne tähtäisivät tarkoituksella vaasiini. Valkoisen paljous huijaa silmää ja hiutale on putoavinaan housuilleni.

Tahdon lumen sulavan päälleni. Avaan pikkuikkunan ja työnnän ylävartaloni ulos keskelle pyryä. Nautin viileästä viimasta kasvoillani ja kosteista kosketuksista paljaalla iholla, kun lumi tunnustelee rajojani. Kieleeni ei osu yksikään hiutale ja kurotan vielä vähän pidemmälle. Kiipeän ikkunalaudalle ja polvillani siinä istuen ihailen valkoista maisemaa.

Alhaalla pehmeä kinos houkuttaa hyppäämään. Se on kuin kutsuun auennut peti. Tyyny, jolle pään voi rauhassa laskea nähdäkseen unia. Ilma on sakeanaan lumesta, joka pyrkii nenääni ja silmiini, mutta kielelleni ei osu yhtäkään hiutaletta.

Kun hyppään, putoan höyhenen kevyesti ja tuuli pyörteilee lävitseni, kuin olisin lumihiutale vain. Hanki tervehtii minua kostean pehmeällä syleilyllään ja jään selälleni lumen tyynylle makaamaan. Näen, miten taivas putoaa hiutale kerrallaan päälleni. Pikkuhiljaa kylmenevä ruumiini ei enää sulata hiutaleita pois ja jään osaksi hankea, joka ottaa minut syleilyynsä. Katseeni peittyy lumen massan alle ja vihdoin myös kieleni turtuu jäätyvien hiukkasten syleilyssä.

Katselen ikkunasta hiljalleen peittyvää ruumistani ja astun sitten takaisin sisälle. Sytytän kynttilän. Taas on yksi vähemmän, mutta samalla niin paljon enemmän.

torstai 25. marraskuuta 2010

Katseeni selässäsi

Minä näen, miten kauniisti luonto asettuu paikoilleen, kuin se tietäisi, mihin suuntaan ja kenen kulkua se seuraa. 
Minä tiedän, ettet sinäkään haluaisi jäädä yksin tai pakotettuna pysähtyä paikkaan, joka ei sinuun sovi. Minä huomaan, miten välttelemme toistemme katseita, kun kohtaamme metsässä illalla ja miten sinä nopeutat askeliasi minun tullen. Minä painotan jokaista askeltani, jotta edes hetkeksi minusta jäisi lumeen jälki. Minä en huomaa sitä, miten sinä vilkaiset minua ohittaessamme toisemme ja koetan olla huomaamatta, kun sinä hymyilet. Minä ajattelen, ettei se kuitenkaan kuulu minulle, tuo hymysi: se on vain sisäisen ilon aalto, joka sattuu saavuttamaan sinut juuri nyt, omia aikojaan. Minä olen varma, ettei maailma haluaisi meidän pysähtyvän tähän ja niinpä minä jatkan matkaa. Minä pohdin sitä tunnetta, kun toinen kääntyy katsomaan taakseen ohitse mentyään. Minä lyön vetoa, että jos nyt kääntäisin pääni, näkisin vain takaraivosi loittonevan ja katoavan metsän suomaan hämärään. Minä näen, miten kauniisti luonto asettuu paikoilleen, kuin sinut ympäröiden ja maailmaasi minulta suojaten.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Jos päätän niin

Laitan elämäni reppuun. Suljen repun kassakaappiin ja lukitsen sen. Nielaisen avaimen.
Putoan. En ota mistään kiinni ja vain putoan. Pysähdyn, kun päätän niin,
mutta ensin minun on tultava ulos.
Kun tulen ulos, on minun otettava vastuu siitä kaikesta,
minkä suljen sisääni; ei vain siitä, minkä syljen suustani.

tiistai 2. marraskuuta 2010

NaNoWriMo syö marraskuun novelleja

Jos nyt ei mitään ihmeitä tapahdu, jää aktiivinen novellikirjotus marraskuulta vähemmälle. Toki laitan tänne heti, jos sellaisen saan aikaan - uuden tai vanhan muokattuna. Mutta ennen joulukuuta tämä on se, mihin minä keskityn:




Eli toisin sanoen www.nanowrimo.org ja 50 000 sanaa kuukaudessa. Palataan asiaan joulukuussa!

tiistai 26. lokakuuta 2010

Kohtaamisia: Dionysos ja Jeesus

Leveällä ja pölyisellä hiekkatiellä kaksi matkamiestä sattuivat kulkemaan toisiaan vastaan.
Molempia seurasi pari kourallista ihmisiä, toista seurasivat kaksitoista rauhallisesti kulkevaa miestä, toista hurmiossaan ilakoiva joukko nuoria naisia soittimia soittaen ja thyrsossauvojaan heilutellen. Näkyi olevan thyrsossauva nuorten naisten johtamalla miehelläkin.

Näin kulkivat kaksi joukkuetta toisiaan vastaan kuumottavan auringon alla maaseudun seesteisessä rauhassa. Toisensa kohdatessaan nämä ryhmät pysähtyivät ja tutkivat toisiaan tarkoin. Naisia johtanut mies oli kiharahiuksinen ja siro muodoltaan. Hänet verhosi vain kevyt toogamainen kangas, kun taas hänen seuraajansa olivat pukeutuneet jotkut eläinten nahkoihin, jotkut siihen, mitä olivat syntyessään ylleen saaneet. Nuori mies kumarsi kohteliaasti ja hymyili veitikkamaisesti edessään seisovalle parrakkaalle ja pitkähiuksiselle kaapuun pukeutuneelle miehelle ja tämän kaapuihin pukeutuneelle seuralle.

Parrakas mies hymyili hänkin kevyesti, mutta ennen kuin hän ehti tehdä seuraavan liikkeensä – joka olisi hyvinkin saattanut olla kumarrus, kuka sitä tietää – kiirehti hänen takaansa kiharapartainen mies, joka edessään olevaan seurueeseen ylimielisesti vilkuillen lausui seuraavasti: ”Kumartaa teidän kuuluisikin, mokomat houkat ja vääräuskoiset, sillä edessänne seisoo Jumalan poika!”

Naiset tirskuivat tälle niin kovin karkealle tervehdykselle. Parrakas mies kärsivällisesti viittoi kiharapartaisen seuraajansa hiljenemään.
”Älähän Pietari noin ylimielisesti lausu! Onhan Jumala, minun isäni vahvasti painottanut ylpeyden olevan yksi seitsemästä kuoleman synnistä!” näin lausui tuo parrakas ja pitkähiuksinen mies, jota lähemmin olivat nuoremman miehen seuraajat nyt siirtyneet tutkimaan.

”Ei liene Zeus isäsi, etkä sinä äpäräveljeni, jos isäsi tuommoisia on lausunut! Johan on kumma jos yksi ihmisen perustunne jotenkin erityisen kuolemaksi olisi! Kuolevathan ihmiset kumminkin!” lausui nyt vuorostaan kiharahiuksinen nuorimies sauvallaan leikitellen. Naiset yhtyivät hänen puheisiinsa ja helistelivät ja kilistelivät soittimiaan kuin vahvistaakseen johtajansa sanoja.
”Mutta saanen kysyä, mitä muuta on isäsi näistä kuoleman synneistä sanonut?” jatkoi thyrsossauvaansa heilutteleva nuorukainen kohteliaasti.

”Isä meidän…”aloitti parrakas mies tyynellä, ihmisiä opettamaan tottuneella äänellä, mutta nuorukainen keskeytti tämän huudahtamalla: ”Mutta vasta äskenhän te sanoitte hänen olevan vain TEIDÄN isänne! Oletteko te kaikki nyt sitten tämän saman jumalan poikia?”

Selvästikin närkästyneenä vanhempi parrakas mies selitti: ”Minun isäni on kaikkien isä. Hän on koko maailman ja meidät luonut: alussa  Jumala loi taivaan ja maan. Isämme, Jumala, on laskenut kuolemansynneiksi myös himon. Siksipä minunkin äitini oli vielä neitsyt, kun minut sai.”
Nyt nauroivat naiset jo täyttä kurkkua ja heiluttelivat paljaita takamuksiaan houkuttelevasti tämän kummallisen jumalan pojan seuraajille, jotka kauhistuneina käänsivät katseensa pois. Nauroi myös nuori mies, jonka seuralaiset tästä riehaantuivat kiusaamaan miehiä vielä lisää.

”Voi kuule, ovat isäsi opit varsin huvittavia, anteeksi, että sanon sen näin suoraan. Minun seuraajani nimittäin palvovat minua viinin ja kasvillisuuden jumalana – sillä annoinhan minä teille ihmisille viinin kasvatettavaksi ja teidän siitä nautittavaksi. Viini on mitä mainion tapa päästä estoistaan ja näin liittyä riehakkaaseen juhlintaan ja palvomaan minua himokkain menoin. Olemme juuri tällaisiin juhliin matkalla, ehkä teidänkin kannattaisi meitä sinne seurata! Selvästikään ei ole isäsi samaa luokkaa, kuin minun isäni Zeus. Ja selvästi eroavat ajatuksemme toisistaan. Mutta mitäpä voisi odottaa puolijumalan ja jumalan ajatuksista. Olenhan minä sentään kuolemattomien joukkoon jo korotettu.” puheli kiharapäinen nuorukainen hymyssä suin. Samalla hän viittasi seuraansa valmistautumaan matkan jatkoon.

”On vain yksi Jumala ja hän on meidän Jumalamme!” huudahti silloin ensin puhunut kiharapartainen mies kasvot punasta hohtaen – mikä oli hänet tähän asti hiljaa pitänyt, kuka tietää, ehkä ylpeys isäntänsä viisaudesta ja ehkä näin sortui hän taas tuohon aiemmin mainittuun kuolemansyntiin. Nuorukainen pyöritti päätään alistuvasti hymyillen.

”Tällä kertaa Pietari puhuu aivan totta. Se, että olet itsesi jumalaksi korottanut, on jo törkeää Jumalan pilkkaa, mutta että kutsut meidät mukaanne haureuden pesään riettaiden ilotyttöjesi kanssa! Taidat olla itse Saatana, paholainen, joka minua näin tulee kiusaamaan!” sanoi partasuu hiukan korotetummalla äänensävyllä, melkein huutaen.

Tähän miehen vastassa seisova nuorukainen vain nauroi vastaten: ”Älä syytä toista jumalaa siitä, mitä isäsi ei sinun anna tehdä. Neitsyt äitisi taisikin olla yksi Zeuksen moninaisista rakkauksista, sillä tuntuu luonteesi olevan samanlaatuinen, kuin isäni. Tosin mielipiteesi ovat hänen ajatuksistaan kovin vääristyneet, mutta meitähän on moneksi.”
Nyt pitkähiuksinen partasuu jo melkein menetti malttinsa. Sen saattoi hänen otsalleen kiivaasti paisuvasta suonesta huomata. Hän viittoili seuraajiaan valmistautumaan matkan jatkoon.

”Selvästikään ei tämä vääräuskoisten joukko ole Isän sanan arvoinen. Lähtekäämme jatkamaan takaisin kohti Jerusalemia, jos vaikka siellä ihmiset ymmärtäisivät omaa parastaan.”
Nuorukainen kumarsi leikkisästi heilauttaen sauvaansa. ”Kuten arvon herra tahtoo, vaikka useimmiten ihmiset tuppaavat itse valitsemaan, mikä heille on parasta…” nauroi hän ja elehti naisiaan jatkamaan ilonpitoaan, jonka tämä kummallinen kohtaaminen maaseudun rauhassa oli keskeyttänyt.

Näin jatkoivat molemmat joukkueet omiin suuntiinsa toiset heistä enemmän, toiset vähemmän tästä kohtauksesta tuohtuneina. Pian molemmat kuitenkin unohtivat toisensa ja tämä merkityksetön kohtaus jäi vähitellen unholaan, jonne se kai sietää jäädäkin.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Hissi

Alisa katseli ohi kulkevia autoja vielä pökerryksissä verenluovutuksen jäljiltä. Valot vaihtuivat punaiseksi ja autot pysähtyivät. Aivan Alisan eteen pysähtyi pakettiauto, jonka takakontin kyljessä oli hissimainos. Hissi näytti jotenkin unenomaisen kolmiulotteiselta, eikä Alisa malttanut olla ottamatta askelta lähemmäs. Jalankulkijoiden valot vaihtuivat vihreiksi ja massan lähtiessä liikkeelle Alisa astui ympärilleen vilkaisten kokonaan auton kyljessä olevaan hissiin. Ovet sulkeutuivat ja kadun hälinä vaimeni.

Alisa katseli uteliaana hissin nappivalikoimaa. Numerot olivat ylhäältä alaspäin 1, 1½, 5, 23 ja 00. Auto nytkähti liikkeelle ja Alisa painoi hätäiseen numeroa 00. Hissi päästi jonkinlaisen merkkiäänen ja alkoi laskeutua vauhdilla, joka tuntui vatsanpohjassa asti. Alisa pohti, oliko tämä nyt aivan todellista. Eihän mainoskuviin yleensä päässyt astumaan, miten hienoja ne ikinä olivatkaan!

Hissi nytkähti pysähdyksiin ja Alisan edessä ovet aukesivat suhisten. Hän astui ovista ulos ja katseli ympärilleen. Kerros 00 oli täynnä kirjahyllyjä. Riveittäin ja riveittäin hyllyjä. Loputtomat määrät kirjoja. Hän varmisti, että hissi oli vielä paikallaan ja astui lähimmän kirjahyllyn luokse.

”Näkemisen taito – opas vasta-alkajille” luki ensimmäisen Alisan käteen osuneen niteen selkämyksessä. Kirja oli täynnä kuvia silmähermostoista ja ohjeista niiden käyttöön. Kulmiaan hämmennyksestä kurtistaen Alisa ujutti kirjan takaisin hyllyyn. Hän nappasi vastakkaisesta hyllystä toisen kirjan.

”Mikä, miksi ja miten? Kyseenalaistaminen ja kysymysten esittäminen sosiaalisessa kontekstissa” Alisa avasi kirjan varovasti. Sen sivut olivat enimmäkseen kysymysmerkkeihin päättyviä lauseita täynnä. ”Eikä yhtään kuvia...” mutisi Alisa itsekseen asettaessaan Mikä, miksi ja miten-kirjankin takaisin hyllyyn.

Hissi päästi uhkaavan plom-äänen ja sen ovet alkoivat sulkeutua. Alisa ryntäsi ovien väliin ja punkesi itsensä takaisin hissiin. Tämä pohjakerros taisi olla liian syvällä, ehkä 23 olisi mielenkiintoisempi, hän ajatteli ja painoi nappulaa. Ovet sulkeutuivat jälleen kilahtaen ja tällä kertaa tuntui, kuin joku olisi painanut häntä hellästi päästä alaspäin.

Kun ovet aukesivat kerroksessa 23, Alisaa vastaan tulvi kirkas valo, joka häikäisi hänet hetkeksi. Astuessaan ulos hissistä hän alkoi kuitenkin erottaa muotoja ja lopulta hänen silmänsä tottuivat valoon. Varmuuden vuoksi Alisa siirsi hissin oven vieressä lojuneen viivottimen hissin ovien väliin, etteivät ne menisi kiinni hänen nenän edestään.

Kerroksessa 23 oli melko vilpoisaa. Käsivarsiaan hieroen Alisa kulki valkeaa hiekkakäytävää solisevien geometrisesti aseteltujen purojen lomitse. Hän katseli uteliaana matemaattisen suoriksi leikattuja pensaita ja jopa hiekkatien jokaisen hiekan murusen symmetrisyyttä. Hissi hänen takanaan päästi taas vaativan kilahduksen, mutta katsoessaan taakseen Alisa huomasi tyydytyksekseen, etteivät ovet päässeet sulkeutumaan viivottimen ylitse.

Hyväksyvästi itselleen nyökäten Alisa kiiruhti askeleitaan kohti hiukan kauempana erottuvaa rakennusta. Hohtava taivas hallitsi geometristä maisemaa ja näytti siltä, että joku piti tästä puutarhasta todella hyvää huolta. Missään ei näkynyt irtolehtiä tai roskia tai mitään muutakaan, joka pilaisi jokapuolella täydellisesti hallitsevaa geometriaa. Kaikki oli joko täydellisen samansuuntaista muiden linjojen kanssa tai 90 asteen kulmassa niihin nähden. Alisaa puistatti. Hän ei tuntenut oloaan lainkaan mukavaksi.

”Anteeksi? Onko täällä ketään?” Alisa huusi koputettuaan jo kolmannen kerran. Hän päätti palata hissille, jos kukaan ei avaisi ovea viidennelläkään koputuksella. Kun kukaan ei vieläkään avannut, hän kääntyi jo takaisin, mutta kierähti sitten vielä takaisin ovea kohti. Tämähän oli kerros 23. Ehkä koputtaa piti 23 kertaa.

”No niin, no niin! Ei ole pakko rynkyttää tuohon malliin!niillam nohout äättyknyr okkap elo iE !niin on, niin oN” sanoi pieni, täysin pyöreä mies, joka silmälasejaan päähän asetellen vihdoin avasi oven.

”Ei tuo ollut symmetristä.” Alisa kommentoi miehen puhetta ja tämä katsoi häntä päästä jalkoihin.
”Mikä ihme sinä sitten luulet olevasi?isavelo teluul nettis änis emhi äkiM”
”Olen ihminen, olen Alisa ja tulen Helsingistä. Mutta luulen, että olen joutunut jonkin sortin uneen, sillä tämä paikka ei todellakaan ole Helsinki.” Alisa naurahti ja heilautti kättään geometrisen puutarhan suuntaan. Mies seurasi hänen eleensä suuntaa ja räpäytti harmaita silmiään. Hän katsoi takaisin Alisaan ja puhui yhtäkkiä todella hitaasti.

”Mi-ten-si-nä-pää-sit-tän-ne-si-sään?nääs-is-en-nät-tis-ääp-än-is-net-iM” Mies katsoi Alisaa kuin hän olisi jokin muurahainen tai muu yhtä inhottava, mutta varsin vähäpätöinen tuholainen. Hämmentyneenä Alisa vilkaisi vielä taakseen ja näki, miten hissin ovet avautuivat jälleen turhan sulkeutumisyrityksensä jälkeen.

”Tu-lin his-sil-lä.” Hän tavasi yhtä hitaasti ja korotti samalla ääntään siltä varalta, että mies oli jotenkin huonokuuloinen. ”Tuolla! Hissillä!” Hän osoitti hissiä ja katsoi miestä merkitsevästi. Mies tuhahti vihaisesti ja hieraisi lasejaan paitansa helmaan ennen kuin katsoi taas hissin suuntaan. Hän pyöritti päätään ja mutristi suutaan tuohtuneesti.

”Anita!atinA” mies huusi talon sisäpuolelle, mistä kuului hiljainen vastaus ja lähestyviä juoksuaskelia. ”Jätitkö sinä taas tuon takaportin auki?!?ikua nitropakat nout saat änis öktitäJ”
”Bert kävi viimeksi puutarhassa.assahratuup iskemiiv iväk treB” vastasi ovelle ehtinyt luisevan laiha Anita huomattuaan hissin polun toisessa päässä. ”Olen kyllä sanonut hänelle ainakin tuhat kertaa – mikäs se tämä on?no ämät es säkim – aartek tahut nikania ellenäh tunonas ällyk nelO” Anita tuntui vasta nyt huomaavan Alisan ja mittaili tätä pitkää nenäänsä myöten yhtä halveksivasti, kuin pyöreä mies äsken.

”En tiedä, se puhuu niin katkonaisesti, ei siitä saa selvää.äävles aas ätiis ie ,itsesianoktak niin uuhup es ,ädeit nE” vastasi pyöreä mies nyrpistäen nenäänsä Alisalle. ”Olisitko niin kiltti, että hoitaisit sen pois ja sulkisit oven, minulle taitaa tulla päänsärkyä...äykräsnääp allut aatiat ellunim ,nevo tisiklus aj siop nes tisiatioh ätte ,ittlik niin oktisilO” Pidemmittä puheitta mies kääntyi kannoillaan nenänvarttaan nipistäen. Alisa tuhahti tälle röyhkeydelle. Hän ei ollut varsinaisesti mitään barrikadeille nousevaa tyyppiä, mutta oli hänelläkin jokin arvo sentään.

”Kuulepas nyt!” Alisa aloitti nostaen sormensa heristääkseen sitä miehelle. Anita kuitenkin tarttui häntä nousseesta kädestä ja käänsi hänet kannoillaan ennen kuin hän ehti jatkaa.

”No-niin-men-nään-päs-sit-ten.net-tis-säp-nään-nem-niin-oN” nainen sanoi yhtä hitaasti ja artikuloiden, kuin pyöreä mies aiemmin. Naisen kapeat viirusilmät kapenivat entisestään Alisan pyrkiessä riuhtaisemaan itsensä irti. Luisten sormien ote kuitenkin piti ja Anita lähti taluttamaan Alisaa kuin pikkutyttöä takaisin hissille. Lopulta Alisa lopetti vastaanpanemisen. Ei tämä mitenkään hyvältä paikalta vaikuttanut tämäkään. Parempi mennä kokeilemaan muita kerroksia.

Anitan otettua viivottimen hissien ovien välistä ja usutettuaan Alisan sulkeutuvista ovista läpi, nainen kääntyi ympäri mitään sanomatta ja lähti kulkemaan takaisin pitkin viivottimella vedettyjä ääriviivoja ja hohtavaa taivasta vasten piirtyvää kulmikasta taloa kohti. Alisa melkein polki jalkaa ärsytyksestä, mutta muisti sitten, ettei verenluovutuksen jälkeen tulisi tuohtua, joten hän rauhoitti itsensä. Kulttuurien välinen kommunikaatio ei todellakaan aina sujunut niinkuin haluaisi. Mutta ehkä kerroksessa 5 olisi jotain mielenkiintoisempaa.

Kun hissi kilahti viidennessä kerroksessa, Alisaa tervehti riehakas torven toitotus ja juhlien metakka. Viides kerros alkoi heti vaikuttaa paljon miellyttävämmältä kuin numero 23. Alisa siirsi hissin pielessä olleen kukkamaljakon hissin ovien väliin ja kääntyi kohti juhlahumua.

Taustalla suuri väkijoukko hurrasi ja lauloi, kun etualalla rivi hienosti pukeutunutta väkeä oli polvistunut ja kumartunut Alisan eteen. Kaksi torven soittajaa seisoi sivussa ja puhalsi minkä keuhkoistaan ja poskistaan irti sai.

”Tervetuloa kotiin, kuningatar Amanda!” Huudahti valkoiseksi maalattu hovimestari, joka kiirehti tuomaan Alisalle lasillisen vaaleanpunaista juotavaa. ”Olemmekin odottaneet sinua.” Muutkin kumartajat nousivat kukin vuorollaan ja hymyilivät leveästi ja onnellisesti aivan kuin vanhan tuttavan nähdessään.

”Mutta enhän minä ole-” Alisa aloitti, mutta hänet keskeytti eräs upeaan siniseen pukuun pukeutunut pullukka nainen. Nainen hätisteli muita vähän etäämmäs ja touhotti Alisan luokse huolestuneen, mutta onnellisen näköisenä.

”Antakaa nyt ihmeessä kuningattarelle tilaa, hänen matkansa on ollut pitkä.” sinipukuinen nainen hössötti Alisan vaatteiden ryppyjä suoriksi ja kehotti häntä juomaan. ”Sinä tarvitset sitä, nyt on juhlien aika.” nainen hihkaisi ja kääntyi muiden puoleen pidellen Alisaa toisesta kädestä kiinni.

”Sinutteletteko te kuningatarta...?” Alisa kysyi uteliaana, kun sinipukuinen nainen viittilöi torvisoittokunnan hiljenemään hetkeksi. Kukaan ei noteerannut Alisan kysymystä. Hurraava kansanjoukko hiljeni kuulemaan sinipukuisen naisen sanoja. Alisa kohotti kulmiaan kummalliselle kunnioituksen osoitukselle tätä naista kohtaan, jos hän kerta oli kuningatar, ei sinipukuinen nainen.

”Tämä on meille suuri päivä!” Sinipukuinen kailotti niin, että kaikki varmasti kuulivat. ”Amandamme on palannut takaisin. Tästä päivästä alkakoon viisipäiväinen juhlamme, sillä viisi päivää olemme itkeneet, viisi päivää laulaneet surulauluja, viisi päivää nukkuneet ja viisi päivää vain syöneet suruumme, mutta nyt – vihdoin – pääsemme tämän episodin päättävään viidenteen jaksoon, nimittäin viisipäiväiseen juhlaan!” Sinipukuisen sanoja seurasi korviahuumaava hurraus ja nainen nosti Alisan käden ylös voiton merkiksi. Nainen kiskoi Alisaa niin rivakasti, että hän oli läikyttää lasinsa.

”Juo nyt, kuningatar hyvä, juo. Näytä kansalle esimerkkiä!” sinipukuinen kuiski suunpielestään hymyillen edelleen maireasti hurraavalle väkijoukolle. Alisa kohautti olkiaan ja otti siemauksen.

Myös hoviväki yhtyi hurraukseen ja yhtäkkiä kaikilla oli kädessään pullo tai vähintään lasi jotain värikästä ja kuplivaa juomaa. Alisa ohjattiin nopeasti suureen huoneeseen täynnä vaatteita, jossa hänen ylleen valittiin vihreä jättimäinen kellohame ja suunnaton kultainen päähine. Hän tunsi olonsa naurettavaksi, kun ainakin tusina pientä tyttöä hyöri ja pyöri hänen ympärillään pukien ja meikaten. Ja aina, kun hän oli tyhjentänyt lasinsa, joku tuli ja toi tilalle täyden.

”Onpas kyllä harvinaisen kummallista.” Alisa mutisi itsekseen, eikä tälläkään kertaan kukaan kiinnittänyt hänen sanoihinsa mitään huomiota. Kaikilla oli liian kiire valmistella kuningatartaan juhlaa varten.

”Mikä tämä on? Oletko sinä haavoittunut!?” Kirkaisi yhtäkkiä yksi Alisaa pukeneista tytöistä. Koko huoneessa häärivä hovikansa ryntäsi yhtäkkiä Alisan vasemman käsivarren verenluovutussiteiden kimppuun. Hän virnisti varovasti ja koetti vetää kättään pois tytön rautaisesta otteesta.

”Se on vain pieni naarmu. Sen pitää antaa parantua kaikessa rauhassa. Ehkä näiden juhlien aikana.” Alisa selitti ja huojentui nähdessään epäröivien katseiden muuttuvan huojentuneiksi ja innostuneiksi kuullessaan sanan juhlat. Järjestelyt jatkuivat entistä touhukkaammin ja Alisa tunsi riemastuksen kuplivan juhlajuoman kanssa kilpaa vatsassaan. Ehkä ei olisi pahitteeksi nauttia tästä, jos kerrankin sai kuningattaren kohtelua. Viiden päivän juhlat kuulostivat sipaitsi oikein oivalliselta idealta. Hän kulautti viimeisimmän – tällä kertaa vihreän – lasillisen kuohujuomaa kurkkuunsa ja hihkaisi riemusta, kun avustajat totesivat vihdoin olevansa valmiita.

Alisa istutettiin pitkän pöydän päähän ja hänen eteensä iskettiin lautasellinen kaikennäköisiä ja -kokoisia herkkuja. Verenluovutuksen jäljiltä vielä hiukan nälissään hän hieroi käsiään yhteen ja melkein lipoi huuliaan. Ennen kuin hän ehti tarttua pikkuleipiin, sinipukuinen nainen kuitenkin vaati häntä pitämään puheen.

”Juhlan alkajaisiksi kuningattaremme sanoo muutaman sanasen tästä onnistuneesta seikkailustaan tuonpuoleiseen!” Pöydän ääressä istuva kansa hurrasi ensin äänekkäästi, mutta torvensoittajien merkistä hiljeni sitten kuulemaan Alisan – tai oikeammin Amandan – sanoja.

”Sano nyt jotain rohkaisevaa ja juhlavaa, Amanda-kulta.” sinipukuinen kuiskasi jälleen virnuilevien hampaidensa välistä. Alisa tuijotti hetken kaipaavasti herkkulautastaan ja koetti keksiä jotain rohkaisevaa ja juhlavaa... Mitä kuningatar sanoisi?

”Arvoisat kansalaiset, rakkaat ystävät.” Alisa aloitti hiukan epäröiden. Aloitus sai hurraahuutojen sijaan vastaukseksi pientä tirskunaa. Väki oli selvästi jo varsin juopunut juhlajuomistaan. Alisa selvitti kurkkuaan ja jatkoi: ”Olen ollut kaukana. Hyvin erilaisessa maassa. Siellä ei juhlittu viittä päivää putkeen. Siellä ei kokoonnuttu saman pöydän ääreen vaan johtajat pitivät itsensä muista erillään.” Pöydän ympärillä istuvat kohottelivat kulmiaan ja tuijottivat Alisaa nyt kiinteästi. He olivat selvästi hämmennyksissään siitä, miten erilaisia maailmoja saattoi olla.

”Tuossa maailmassa elin muun kansan parissa ja kärsin päättäjien itsekkäistä valinnoista.” Alisa otti lasinsa hiukan tärisevään käteensä ja kohotti sen. ”Oli valaisevaa nähdä tuollainen maailma, sillä nyt tiedän, että tahdon luoda tästä todellisuudesta tasa-arvoisemman ja oikeamielisemmän. Meille kaikille yhteisen.” Hän nosti lasin huulilleen ja muut pöydän ympärillä tekivät samoin. Alisa istui alas ja katsoi kysyvästi sinipukuiseen naiseen, joka keskittyi juomaan sinijuomaista lasiaan tyhjäksi. Alisan posket paloivat innostuksesta ja hän alkoi jo itsekin uskoa olevansa Amanda. Hän oli takuulla vain unohtanut kuninkaallisen syntyperänsä haahuillessaan ainoaksi oikeaksi luulemassaan todellisuudessa. Täällä hänen oikea kotinsa oli.

”Ihan hyvä.” Sininen nainen kommentoi ja viittilöi muille. Kaikki kävivät herkkujen kimppuun sen enemmittä seremonioitta ja Alisakin uskalsi tarttua muhkeaan tuulihattuun lautasellaan. Hänen vatsansa kurisi vaativasti ja sylki täytti nälkäisen suun.

”Meillä on epäilyksemme.” sanoi miehen ääni Alisan takaa juuri, kun hän oli upottamassa hampaitaan kermavaahtoa tursuavaan herkkuun. Kylmä käsi laskeutui hänen hartialleen ja hän oli pudottaa leivoksen kädestään. Nostaessaan katseensa Alisa näki kaikkien pöydässä tuijottavan häntä yhtäkkiä silmät viiruilla.

”Me luulemme, että sinä et ole oikea kuningatar Amanda.” sanoi toinen ääni hänen toisella puolellaan. Toisellekin hartialle laskeutui kylmä koura ja hänet nostettiin seisomaan.
”Me luulemme, että tämä kuningatar ei ole oikea kuningatar!” Huusivat molemmat miehistä nyt yhteen ääneen ja kansa nyökki päitään yksissä tuumin.
”Amanda ei koskaan puhuisi tuollaisia.” Sanoi sinipukuinen nainen, johon Alisa oli katsahtanut epätoivoisena.
”Sitä paitsi meidän Amandamme saapui juuri tuonpuoleiselta matkaltaan.” lisäsi hänen oikella puolellaan oleva mies.
”Me näimme hänen syntymämerkkinsä.” vasemmalla puolella oleva mies jatkoi ja yhtäkkiä Alisa nostettiin vartioiden hartioille.
”Hän joutui käyttämään portaita, sillä sinä olit tukkinut hissin suun.” ensimmäinen mies murisi ja Alisa tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen.

”Kuolema valekuningattarelle!” Huusi koko juhlaväki kuin yhdestä suusta ja Alisa kirkaisi, kun häntä lähdettiin kuljettamaan pois pöydän luota. Hän sätki jaloillaan epätoivoisesti, mutta sotkeentui vain suunnattomaan juhlapukuunsa.
”Kuolema valekuningattarelle!” kansa huusi nyt rytmissä ja asettautui jonoon vartijoiden taakse. Alisa kurkisti mekkonsa laskosten yli ja näki heidän lähestyvän hirttopuuta.
”Ei, älkää! En minä tiennyt teidän Amandastanne! Minä vain satuin tänne vahingossa! Anteeksi!”

Epätoivoissaan hän iski tuulihatun toisen vartijan silmille. Mies horjahti hiukan ja Alisa käytti tilaisuutta hyväkseen rimpuillakseen irti vartijoiden otteesta. Hän keräsi helmansa ja potkaisi korkokengät jalastaan. ”Minua ette elävänä saa!” Hän karjaisi ja lähti pinkomaan minkä jaloistaan pääsi suuntaan, jossa oletti hissin olevan.

”Kuolema valekuningattarelle!” ihmiset huusivat Alisan perään ja äänistä päätellen koko joukko lähti hänen peräänsä. Hammasta purren Alisa kiihdytti vauhtia. Hän ohitti matkalla hämmentyneen näköisen pienen tytön – joka mielenkiintoista kyllä hiukan muistutti häntä itseään – mutta ei jäänyt hieromaan sen kummempaa tuttavuutta. Häntä pukeneet tytöt juoksivat karkuun juoksevan jättimekon tieltä ja Alisa näki hissin osin sulkeutuvien ja taas aukeavien ovien vain lyhyen matkan päässä. Taakseen katsomatta Alisa rimpuili ulos mekostaan, joka onneksi toimi vetoketjulla. Hän löysi vaatteensa roskakorista pukuhuoneen ulkopuolelta ja pysähtyi vain hetkeksi kaivamaan ne mukaansa.

Sen hetken aikana vartijat kuitenkin saavuttivat hänet ja tavoittivat hänen vyötäröään karheilla kourillaan nostaakseen hänet taas harteilleen. Alisa päästi kammoittavan karjaisun ja kiemurteli heidän käsiensä lomasta jatkaen juoksuaan kohti vapautta. Hän potkaisi kukkaruukun hissin ovien välistä ja katsoi kauhuissaan, kuinka vartijat lähestyivät liian hitaasti sulkeutuvia ovia. Hän hakkasi ovien sulkunappulaa ja huusi ovia ääneen sulkeutumaan.
”Vauhtia nyt, hitto vie!”
Kaikeksi onneksi ovet sulkeutuivatkin ennen kuin vartijat saavuttivat hänet ja paineen tunne tavoitti puolialastoman Alisan jälleen hänen matkatessaan kohti kerrosta 1½. Kädet täristen ja henkeään haukkoen Alisa puki omat vaatteensa päälleen ja päätti olla varovaisempi seuraavan kerroksen kanssa. Ei saanut esittää mitään, mitä ei ollut. Hän vain kurkistaisi seuraavaan kerrokseen ja palaisi sitten kotiin. Jos se vielä oli mahdollista. Alisa huomasi toivovansa, että se olisi.

Hissi kilahti jälleen ja kerros numero 1½ tuli esiin suhisten. Alisa kurtisti kulmiaan. Hän näki vain tutun Helsingin keskustan auton kyljestä katsottuna. Auto seisoi liikennevaloissa Mannerheimintiellä. Se nytkähti liikkeelle ja siinä samassa Alisa näki, ettei kyseessä ollutkaan niin tuttu Helsinki, kuin oli alkuun näyttänyt: nykytaiteen museon, Kiasman, vieressä Mannerheimin ratsastajapatsaan tilalla oli suunnaton kultainen gorilla. Hän hieraisi silmiään ja vilkaisi patsaan ympärille. Ei, kukaan muu ei kummastellut kultaista apinaa Helsingin keskustassa.

Alisa päätti tutkiskella tätä kaupunkia hetken hissistä käsin, sillä auton liikkuessa siitä oli turha hypätä. Silloin pakettiauto teki kuitenkin tiukan mutkan vasempaan ja hän horjahti ulos hissistään. Kuin puulla päähän lyötynä Alisa istui yhtäkkiä keskellä autotietä ja katsoi kun hänen matkalippunsa kotiin loittoni pakettiauton mukana kaupungin vilinään.

Autojen torvien ulina herätti Alisan pian järkytyksestään ja hän kompasteli kävelytielle turvaan. Vihaiset kuskit mulkoilivat Alisaa autojen ikkunoista, mutta jatkoivat matkaansa hänen ohitseen. Alisa seisoi Finlandia-talon edessä ja pidätteli itkua. Miten hän nyt pääsisi koskaan takaisin kotiin? Helsinki, jossa Mannerheimin hevospatsaan tilalla oli kultainen apina ei ollut se koti, johon hän oli hetki sitten jo kaivannut.

”Hän on yksi heistä! Kuolema anarkisteille!” Alisa melkein hyppäsi ilmaan kuullessaan huudon takaansa. Hän kääntyi puistoon päin ja näki valkoiseen kaapuun pukeutuneen punanaamaisen joukon juoksevan häntä kohti. Yhtä raivoissaan, kuin äsken kerroksen viisi väkijoukko. Kahden vaiheilla Alisa pohti lähteäkö karkuun, vai puolustautuako. Hän oli aina pitänyt itseään melko epäpoliittisena, ehkä hiukan vasemmalle kallellaan, muttei toki anarkistina. Hän oli sitäpaitsi väsynyt juoksemaan. Tulkoot ja tappakoot. Mitä se hyödytti, jos hissi oli jo mennyt menojaan ilman häntä.

”Missä sinun kaapusi on?” Kysyi yhtäkkiä pieni mummo Alisan vierestä. Mummo katsoi häneen silmät vakavina, mutta melkein uteliaina. Alisa säpsähti ja vilkaisi sitten takaisin lähestyvään väkijoukkoon. ”He kyllä lynkkaavat sinut. Kaavuttomat lynkataan. Ennen kuin kysellään. Sano minun sanoneen.” Mummo jatkoi tyynesti ja kääntyi hänkin katsomaan mäkeä ylöspäin heitä kohti puuskuttaviin miehiin. ”Paskaa sakkia. Sano minun sanoneen.” Mummo huokaisi ja lähti jatkamaan matkaansa jalankulkutiellä.

”Hei odota!” Alisa henkäisi mummon perään, mutta hän vain heilautti kättään ja jatkoi kävelyään. Alisan täytyi myöntää, ettei hänkään olisi halunnut juuri nyt olla siinä, missä hän oli. Arvioituaan tämän ajatuksen uudestaan hän säntäsi tien yli autojen välistä poukkoillen siihen suuntaan, mihin hissiauto oli kadonnut. Ehkä oli parempi yrittää juosta.

”Hän karkaa! Suuren Apinan nimessä! Hän karkaa!” Alisa kuuli huudon takaansa. Hänen sydämensä tuntui jättävän iskun väliin, mutta hänen jalkansa saivat uutta puhtia ja pinkoen jälleen nopeampaa kuin oli koskaan uskonut pystyvänsä, hän juoksi lähimmän nurkan taa ja pujahti porttikongiin vetämään henkeä.

”Suuren Apinan nimessä?” Alisa toisti hiljaa itsekseen puuskuttaessaan porttikongin portin kulmassa koettaen piiloutua kadulta päin niin hyvin kuin suinkin. Silloin hän huomasi vastauksen vastapäisessä seinässä: ”King Kong kuoli syntiesi tähden. Oletko sinä seuraava?” luki suurella, vaaleanpunaisella graffitilla harmaassa helsinkiläistalon seinässä.

”Tänne päin!” huusi apinakulttilainen, joka juuri silloin ohitti Alisan piilopaikan. ”Hän juoksi tänne päin!” valkoiset kaavut hulmuten joukkio juoksi ohi porttikongista ja sydän kurkussa seinää vasten painautuvasta Alisasta. Kun he olivat menneet, hän päästi keuhkonsa vihdoin tyhjenemään ja vilkaisi kadulle molempiin suuntiin. Reitti näytti selvältä. Nyt oli vain keksittävä, mistä hän löytäisi hissiauton uudestaan, jotta pääsisi kotiin. King Kong oli toki kulttihahmo, mutta Alisan puolesta se sai jäädä vain kulttielokuvien sellaiseksi.

”Jos olisin hissi, mihin menisin?” Alisa mutisi itsekseen ja antoi katseensa harhailla samalla, kun piirti mielessään Töölön karttaa. Hän toivoi, että tämä kaupunki oli edes suunnilleen samanlailla kaavoitettu, kuin mitä se hänen todellisuudessaan oli. Alisan silmät osuivat valkoisen pakettiauton perään. Se oli parkkeerattu porttikongin toisessa päässä avautuvalle sisäpihalle. Alisa kokeili portin ovea ja se aukesikin kitisten. Pakettiauto tuli nurkan takaa kokonaan esiin. Sen kyljessä oli hissin kuva.

Uskomatta silmiään Alisa meni sen luokse ja astui takaisin hissiin. Hän painoi numeroa yksi ja ovet sulkeutuivat sihahtaen jättäen King Kongin palvojien fanaattisen maan taaksensa.

Seuraavan kerran ne avautuivat todellisemman oloiseen maailmaan. Hän näki kasvoja yllään ja huolestuneet äänet koettivat saada häntä vastaamaan, voiko hän pahoin – tai toiset, optimistisemmat, että voiko hän aivan hyvin. Alisa käänsi päätään ja huomasi sitä särkevän.
”Yhhh.” Hän sai suustaan ennen kuin oksensi kadulle viereensä.
”Ainakin hän on tajuissaan.” sanoi joku. Lempeät kädet tarttuivat Alisaan, kun hän oli saanut oksennettua ja nostivat hänet istumaan.

”Pystytkö nousemaan? Me haluaisimme vain tarkistaa kuntosi. Jos olet kunnossa pääset kyllä heti pois.” ystävällinen ääni sanoi rauhallisesti Alisan korvaan ja hän nyökkäsi suostuvansa ja pyyhki oksennuksen jäämiä suupielestään. ”Sinä pyörryit. Se varmaan johtui verenluovutuksesta syntyneestä verenhukasta. Kaikki on kohta kuitenkin aivan hyvin. ”

maanantai 11. lokakuuta 2010

Mairelan tapaus

Mairelan mummua haettiin ihan koirien kanssa päivätolkulla. Se oli ollu määrä viedä vanhainkotiin, mihkä se tietysti ois kuulunutkin, mutta päättipä sitten karata matkalla mettään. Meijän kylällä on tapana kulettaa vanhukset avolavalla vanhustaloon tahi saattohoitolaan, jos ei muuhun kuletukseen ole rahaa. Siitä se oli sitten hypännyt mettätien kohdalla ja juossut minkä reumasista kintuistaan pääsi ilman, että kukaan sitä huomasi kun vasta lähempänä vanhainkotia.

Niitä mettiä saa kyllä haravoidakin. Sinne on kakaroita kadonnut kesänä jos toisenakin. Niitä on sitten talven tullen löydetty joesta jäätyneenä tai muuten vaan hankeen kylmettyneinä. On niistä tullut osa takasinkin tietysti, kun on tarpeeksi kylmä tullut, mutta eihän Mairelan mummulla mitään suuntavaistoa ollut enää. Saati, että se olisi tajunnut, mihin se ylipäätään olisi sieltä metsästä lähtenyt. Siellä oli varmaan ihan maireat olot Mairelalla, kun sai syödä marjaa ja sientä ja mitä kaikkea. Kyllähän siellä mettässä ruokaa syksyllä on, kun vaan menee ja ottaa.

Puhuivat kylillä, että hyvä vaan, kun meni. Säästyivät hoitorahat. Mutta kyllä sitä toisaalta kaivattiinkin. Istuttiin illat pitkät telkkujen äärellä ja katottiin joka kanavalta uutiset, jos vaikka olisi Mairelasta jotain uutta. No eihän ne mitään kansallisissa medioissa meijän kylän jutuista puhuneet, mutta telkkarin ääressä sitä istuttiin muutenkin joka ilta. Olipahan edes joku syy voivotteluun ja yhteinen puheenaihe. Lehdistä saatiin niitä todellisia uutisia lukea. Vaikkei sielläkään mitään muuta puhuttu, kun että etsintä jatkuu edelleen. Puhuivat, että lopettaisivat, jos ei pian löytyisi.

Laittoi tämä myös puheeksi tuon avolavalla kuletuksenkin. Kaupungin isät olivat sitämieltä, että kyllä niille pitää köyhemmillekin vanhuksille joku parempi kuletustapa keksiä. Oli vaalit tulollaan, niin toki piti ajaa köyhien mummojen asiaa. Kaikki kyllä tiesivät, että jupakka jää sikseen, kunhan Mairela löytyy – elävänä tai kuolleena – tai unohtuu ja vaalit on menneet. Monet veikkaili, jotta aihe unohtuisi jo ennen vaaleja. Samat pilkkakielet, jotka toivoivat, ettei Mairelaa enää nähtäisikään.

Liekö siitä ollut viikko, kun Mairela oli hävinnyt, että ruvettiin puhumaan sutten liikkumisesta kylän laitamilla. Oli kanoja ja jopa lampaita kadonnut. Joku löytynyt kuolleena omasta verestään ja lihaa revittynä. Susia ei kukaan kuitenkaan nähnyt, vaikka vahdittiin niitä elukoita paremmin ja käytiin vähän pelottelemassakin. Ei näitä juttuja sillon kukaan vielä osannut yhdistää. Kuinka nyt muutenkaan. Mairela oli niin hintelä ja kiltti ollut vielä kotonaan elellessään, etteihän sitä nyt voinut suteen yhdistää. Ainoa, mitä yhdistäviä asioita tästä löydettiin, oli että pelättiin suden raadelleen sitten Mairelan mummunkin samaan syssyyn. Helpompihan se olisi löytää kuolleena, sanoivat, pysyisi ainakin paikallaan – ja rupeisi jossain vaiheessa haisemaankin kyllin pahalle, jotta löytyisi mokoma.

Vasta myöhemmin osattiin yhdistää nuoren Minnin uskoon tulo ja Mairelan katoaminen. Minni oli syksyllä sanonut nähneensä enkelin metsän siimeksessä. Sehän oli siitä juossut suoraan paikallisen papin hoiviin ja melkosen hurskashan siitä tytöstä tulikin. Hurskas kristitty ja papin rouva. Meillä vähän hihiteltiin moiselle ”yhteen sattumalle”, mutta jotenkinhan sitä on kaikkien paikkansa maailmassa löydettävä.

Talvi tuli sinä syksynä jo aikaseen. Tiukkojen hallaöiden jälkeen rupesi tiputtelemaan lunta ja Mairelaa koetettiin vielä kerran katsoa, josko lumeen jääneistä jäljistä mamma yhytettäisiin. Ei sieltä jälkiä löytynyt. Mutta löytyi Mairela. Sehän oli pakastunut sinne luolakallioiden suurimman luolan suulle. Nuotion kyhäelmä siinä oli ollut vieressä ja lampaan ruho. Läheltä löydettiin vielä kananluita maahan kaivettuna. Ihmeen hyvin se oli Mairela osannut piileskellä, kun nekin luolat oli kyllä kertaan jos toiseenkin koluttu. Tai ehkä se oli vasta kylmän tullen hipsinyt sinne. Eipä ollut älynnyt itteään lämpimänä pitää. Johan se oli vähän hupsu ollutkin. Siksi ne sitä tänne vanhainkotiin olivat olleet tuomassakin. Hupsuthan vaan tänne tuodaan. Muut tulevat ittestään. Mutta kyllä ne silti osti kunnon kuletusauton, jottei ihan lavalta päästä karkaamaan.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Nallesairaala

Nallesairaala oli toiminut jo kaksikymmentä vuotta, kun ymmärsin, miksi se oli ylipäätään olemassa. Äitini oli jo joskus aiemmin kertonut minulle siitä, miten olin pienenä toivonut vauvanallea, koska oma nalleni ei voinut tehdä vauvoja - kuten ei voinut äitinikään enää minut saatuaan. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että pehmonallejen synnytykset eivät joskus olisi olleet mahdollisia. Niinä monina työntäyteisinä tunteina, kun autoin äitiä nallesairaalassa ojennellen työkaluja ja nallen omistajien itkua kuunnellen, en ollut kertaakaan osannut edes kuvitella, että joskus olisi ollut aika, jolloin nallet eivät synnyttäneet. Ajattelin äidin vain kertovan tarinoitaan.

Rakastin Unna-nalleani yli kaiken, kun olin noin viisivuotias. Se kulki mukanani joka paikkaan ja jos se joskus unohtui kotiin, oli minun reissuni pilalla. Saatoin mököttää tuntikausia jos huomasin, ettei Unna-nalle ollut mukana. Minulle ostettiin niihin aikoihin jos jonkinlaista lelua ja nukkea, mutta Unnasta en suostunut luopumaan. Jos leikin ihmisvauvojen näköisillä nukeillakin, saatoin äitini kertoman mukaan leikkiä Unnan olevan nuken äiti.

Taisin olla kuusi tai seitsemän, kun ihastuin toden teolla ajatukseen siitä, että nallet voisivat synnyttää. Tätä ennen nallet eivät siis todellakaan synnyttäneet muuten kuin mielikuvituksissa. Äitini mukaan kyselin aina iltasadun päätteeksi, eivätkö nalletkin joskus rakastuisi ja saisi vauvoja, niinkuin ihmiset. Äitini oli pidemmän päälle jo hiukan tuskastunut uteluihini, kun ne eivät lakanneet edes poikanallen, Annan, kuvioihin tulon jälkeen. Minulla oli tyttönalle-Unna ja poikanalle-Anna, mutta niiden rakkaus ei tuntunut riittävän. Ne eivät saaneet lapsia. Vaikka miten toivoin. Niinpä äitini ehdotti, että pyytäisin nalleille vauvaa vaikka Joulupukilta. Hän oli todennäköisesti vain aikonut ostaa minulle vauvanallen leikkeihini, mutta toisinpa kävi.

En tiedä, miksi juuri hampaita pestessä minulle tuli mieleen toivoa Joulupukilta nallevauvaa Unnalle ja Annalle. En muista siitä mitään, mutta äitini mukaan harjasin hampaita kauemmin kuin normaalisti ja hän oli joutunut keskeyttämään iltarituaalini, jotten harjaisi hampaitani pois. Niin tomerasti olin hammasharjaa heilutellut. Koko illan olin vielä mutissut itsekseni ja kun äitini kysyi, mitä minä supatin, vastasin aina toivovani nallevauvaa Joulupukilta.

Ennen joulua huomasimme äidin kanssa yhdessä, miten Unnan vatsan alue oli alkanut kasvaa kummallisesti. Tulin ensin näyttämään nallea äidilleni ja vasta, kun sen saumat olivat alkaneet pullistella, oli äitikin uskonut vatsan todella kasvaneen. Kun äiti jouluaaton aatona otti sakset käsiinsä ja avasi Unnan vatsan nähdäkseen, oliko sinne pesiytynyt joku eläin kenties, sieltä pehmoisten täytteiden keskeltä olikin tullut esiin pieni nallen poikanen. Unna oli ollut raskaana ja synnyttänyt ihka uuden nallen!

Minä olin riemuissani ja vein Umu-vauvan heti Anna-nallellekin näytille - olihan Anna kaikella todennäköisyydellä Umun isä. Äitini sitoi Unnan vatsan takaisin kiinni ja istui aivan hiljaa katsellen minun leikkiäni. Hän kertoi sen olleen yksi niistä harvoista hetkistä, jolloin hän oli vakavasti pelännyt oman mielenterveytensä puolesta. Kun sama toistui seuraavana vuonna, oli äidin jo pakko myöntää, että toiveeni todella oli käynyt toteen. Nallelleni oli tullut kyky synnyttää.

Unna ja Anna tuntuivat olevan ahkeria lapsenteossa, sillä vähintään kaksi kertaa vuodessa sain uuden nallevauvan kokoelmaani ja suunnilleen kerran vuodessa äitini myös salakuljetti vauvoja pois minun leikeistäni. En tiedä, oliko vika matikkapäässäni, huolimattomuudessani vai missä, mutten koskaan huomannut nallevauvojeni hupenevat. Äitini nimittäin lahjoitti Unnan lapsia tuttavilleen, joilla oli pieniä lapsia. Olihan se kätevää, ettei tarvinnut koskaan ostaa uutta nallea, kun minun Unnani tehtaili niitä kiihtyvään tahtiin.

Lopulta tietysti äidin tuttavapiiristäkin loppuivat pikkulapset ja äiti perusti pienen nallekaupan myydäkseen aina vain syntyviä pikkunalleja muillekin. Muistan olleeni ihastuksissani niistä kaikista nalleista, mitä äidin nallekaupassa oli myynnissä. En tainnut koskaan edes ajatella, että myynnissä oli Unnan nallevauvoja. Saati, että olisin vaatinut äitiäni lopettamaan. Sainhan leikkiä nalleilla sydämeni kyllyydestä ja hartain toiveeni nallejen lisääntymisestä oli käynyt toteen.

Kun nalleja ostaneet asiakkaat alkoivat tuoda nalleja takaisin valittaen, että ne olivat liian täynnä täytettä ja ratkeilivat liitoksistaan, oli äidillä aina ratkaisu asiaan. Hän otti sakset esille ja suoritti nallejen keisarin leikkauksen sen suuremmitta seremonioitta. Asiakkaat usein hyväksyivät nallen takaisin, kun siltä oli poistettu vauva vatsasta, joskin alkuun synnyttävät nallet herättivät kuulemma hiukan ristiriitaisia tunteita niin vanhemmissa, kuin nalleilla leikkivissä lapsissakin. Nyt kun asiaa miettii, on mielenkiintoista, ettei kukaan kummastellut sitä, miten nallet tuntuivat kasvavan ikäänkuin täysi-ikäisiksi ennen kuin tyttönalleilla alkoi - poikanallejen läheisyydessä - vatsa kasvaa ja saumat natista nallevauvan tieltä.

Lopulta äitini perusti nallesairaalan nimenomaan nallejen synnytyskeskukseksi. Hän oli myynyt ja jakanut Unnan nallevauvoja niin laajalti, että pikkuhiljaa synnyttävistä nalleista oli tullut normi ja kaikki osasivat tuoda synnyttävät nallensa äidilleni keisarinleikkaukseen. Kaiken aikaa äitini toki mietti päänsä puhki, miten saisi nallesotkun palautettua ennalleen. Hän tienasi toki hyvin nallekaupalla ja -sairaalalla ja nautti saadessaan koristella uusia nallevauvoja erilaisiksi, jotta niitä ostaisivat useammat. Kaiken aikaa koko touhu tuntui kuitenkin unenomaiselta ja jopa hullulta. Äitini kertoi olleensa varma, että oli tullut lopullisen hulluksi, muttei kyennyt todella koskaan puhumaan asiasta kenenkään kanssa. Siinä, missä kaikki muut vain sopeutuivat synnyttäviin nalleihin uutena leluinnovaationa, äitini soljui virran mukana epätoivoisesti räpiköiden.

Äidin vastentahtoisuuteen oli myös toinen syy. Nallejen synnytys tuntui nimittäin olevan hyvin kivuliasta nalleille. Tai siltä äidistäni tuntui. Minäkin muistan aistineeni ikäänkuin jonkinlaisia tuskanhuutoja, kun teini-iässä ryhdyin auttamaan äitiä synnytyssairaalan puolella. Huudot eivät varsinaisesti olleet äänekkäitä. Niitä ei oikeastaan kuullut. Ne vain pystyi tuntemaan ilmassa jännittyneinä impulsseina ja pahoinvoinnin aaltoina. Sitä on vaikea selittää, mutta nallesairaalan synnytysosastolla oli aina todella masentavaa liikkua - vaikka siellä tehtiin uusia ihania nalleja tähän maailmaan.

Kun täytin 25 vuotta äitini oli jo yli 60-vuotias. Hänen sormensa eivät olleet enää yhtä notkeat ja jatkuvasta saksilla leikkaamisesta ja neulojen käsittelystä väsyneet kädet olivat alkaneet täristä. Kun puuhasin muuttoa ulkomaille, hän otti minut puhutteluun ja kertoi minulle juurta jaksain, minkä takia nallet kärsivät suunnattomista synnytystuskista ja minkä takia niiden vatsat ennen pitkää alkoivat paisua. Hän sanoi, että jos minä en kykenisi korjaamaan toivomuksestani aiheutuvaa vaivaa muuten, oli minun otettava nallesairaala omalle kontolleni.

Kuten sanottua, en ollut uskoa korviani. Minun kokemukseni ja muistini mukaan nallet olivat aina olleet synnyttäviä. Ja nyt minulle väitettiin, että mitään nallesairaalaa ei joskus oltu tarvittu muuhun kuin korkeintaan parsimaan nalleja kokoon! Olin ymmälläni ja toisaalta myös vihainen. Olin vihainen äidilleni, että hän kehtasi asettaa tämän minun kontolleni juuri silloin - ja toisaalta olin vihainen itelleni. Miksi ihmeessä minulla oli ollut niin mahdoton pakkomielle jostain typeristä synnyttävistä nalleista! Kaatuisiko tulevaisuuteni Lontoossa nyt siihen yksinkertaiseen asiaan, että olin kaksikymmentä vuotta aiemmin mennyt harjoittamaan jonkinsortin hammasharjameditaatiota ja "toivonut Joulupukilta" nalleille vauvoja?

Pohdin pääni puhki, miten tilanteen voisi saada korjattua ilman että joutuisin perumaan opiskelupaikkaani Lontoossa. Yritin yksinkertaisesti kirjoittaa kirjeen Joulupukille, mutta heitin sen pois jo ennen kuin edes harkitsin lähettäväni sitä postissa. Enhän minä nyt mihinkään Joulupukkiin enää uskonut! Sitäpaitsi, enhän minä ollut pienenäkään mitään kirjeitä lähetellyt. Olin vain pessyt hampaitani.

Pikkuhiljaa minulle valkeni, mitä minun pitäisi tehdä. Kun olimme hoitaneet sen illan viimeisen synnytyksen ja olin vuodattanut katkeria kyyneliä jonkun pienen pojan Mumu-nallen täytteisiin sen synnytettyä terveen - joskin nyt niin luonnottomalta vaikuttavan - punertavakarvaisen nallevauvan, pesin käteni ja katsoin hammasharjaa haastavasti. Se koetti näyttää harvinaisen huomaamattomalta, mutta minä otin sitä varresta kiinni ja käskin sitä toimimaan samalla tavalla, kuin kollegansa lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Oli tullut aika kokeilla hammasharjameditaatiota uudemman kerran.

Tunsin oloni naurettavaksi, kun ryhdyin puhdistamaan etuhampaitani. Harjasin kulmahampaat, poskihampaat, purupinnat ja hampaiden taustat. Meni jonkin aikaa ennen kuin kykenin karistamaan mielestäni kaikki epäilyt ja vain keskittyä harjaamiseen. Kun minusta alkoi tuntua siltä, että harjaamisesta oli syntynyt jonkin sortin flow-tila, kuvittelin mielessäni Joulupukin. Sillä oli punainen nuttu ja valkoinen parta. Se oli nallen näköinen. En antanut nalleuden häiritä minua - olihan se ymmärrettävää, että nallejen synnytyksestä vastasi myös nallen näköinen Joulupukki.

"En enää tahdo, että yksikään nalle synnyttää. Yhdenkään nallen ei tule enää kärsiä synnytystuskista ja joutua aukileikatuksi synnytyksessä." Luin ennalta miettimääni mantraa uudestaan ja uudestaan samalla antaen hammasharjan laulaa hampaillani. Nalle-Joulupukki katseli minua vessan peilistä nappisilmillään, suu ikuiseen hymyyn ommeltuna. Kuva vahvistui hetkeksi ja haihtui sitten pois. Huomasin seisovani paikallani, ikenet verta valuen. Olin lopettanut harjauksen. Olin lähettänyt energiani joulupukille. Enää ei voinut muuta kuin odottaa.

Tuosta hetkestä lähtien nalleja ei enää tuotu sairaalaan synnyttämään. Äitini oli alkuun ihmeissään, mutta kun kerroin hänelle hammasharjameditaatiostani hän näytti piristyvän silmissä. Onnesta lähestulkoon itkien äitini syleili minua ja pyysi anteeksi aiempaa syyllistämistään. Hän oli kuitenkin ollut oikeassa: minun vikanihan se oli ollut, joten minun oli asia korjattavakin. Lopulta suljimme nallesairaalan ja äiti myi nallekauppansa edelleen. Hän oli eläkkeensä ansainnut ja minulle aukesi mahdollisuus jatkaa elämääni niinkuin parhaaksi koin, eikä mikään enää estänyt ulkomaille lähtöäni. Ei ollut yrityksiä, joita minun tulisi jatkaa - oli kyse sitten omantunnon tai vanhempieni vaateesta. Olin korjannut virheeni.

En tiedä, muistaako kukaan enää aikaa, jolloin nallet synnyttivät nallesairaalassa ja huusivat äänettömästä tuskasta äitini saksien alla. Nyt itsekin eläkeikää jo lähennellessä ymmärrän, ettei vastuuni lakannut tuohon 25-vuotiaana suorittamaani korjaavaan maagiseen riittiin. Minun olisi jo heti silloin pitänyt kertoa tarinani maailmalle varoitukseksi. Minun olisi pitänyt varoittaa muita siitä, mitä holtiton toivominen saattaa saada aikaa, jos toivettaan ei mieti kyllin tarkkaan.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin tahdon hoitaa työni loppuun ja olen tässä kuvannut asioiden kulun niin kuin sen muistan ja niin kuin äitini sen minulle aikanaan kertoi. Toivon, ettei kukaan - niin nalle kuin ihminenkään - enää joutuisi kärsimään toiveista, joiden lopputulosta ei ole mietitty kyllin tarkkaan. Jos jossain joku vielä toivoo nalleillensa synnytyskykyä, toivon hartaasti, että he lukisivat nämä sanani viisaudella ja näkisivät, ettei synnyttäminen kuulu nalleille. Niillä ei ole siihen tarvittavaa anatomiaa. Jos nimittäin raskaana olevaa nallea ei leikattu ennen kuin sen saumat ratkesivat, hajosi niin äiti- kuin vauvanallekin täysin korjaamattomaan kuntoon. En saata edes kuvitella, minkälaista tuskaa tämänlainen "räjähdys" on nalleissa herättänyt. Sieluni itkee jo pelkälle muistolle, kun keräsimme nallen palasia joka puolelta nallesairaalaa tai -kauppaa...

Toistan sanani vielä kerran. Miettikää, mitä toivotte. Miettikää tarkkaan. Ja opettakaa lapsenne miettimään myös. Me teimme äitini kanssa aikanamme omat virheemme, mutta minä tahdon oppia omastani ja toivon, että muutkin ottaisivat sanoistani vaarin, jotta voin hyvällä omallatunnolla viettää viimeisetkin vuodet elämästäni. Jotta minun ei enää koskaan tarvitsisi tuntea synnyttävän nallen tuskaa.