Alisa katseli ohi kulkevia autoja vielä pökerryksissä verenluovutuksen jäljiltä. Valot vaihtuivat punaiseksi ja autot pysähtyivät. Aivan Alisan eteen pysähtyi pakettiauto, jonka takakontin kyljessä oli hissimainos. Hissi näytti jotenkin unenomaisen kolmiulotteiselta, eikä Alisa malttanut olla ottamatta askelta lähemmäs. Jalankulkijoiden valot vaihtuivat vihreiksi ja massan lähtiessä liikkeelle Alisa astui ympärilleen vilkaisten kokonaan auton kyljessä olevaan hissiin. Ovet sulkeutuivat ja kadun hälinä vaimeni.
Alisa katseli uteliaana hissin nappivalikoimaa. Numerot olivat ylhäältä alaspäin 1, 1½, 5, 23 ja 00. Auto nytkähti liikkeelle ja Alisa painoi hätäiseen numeroa 00. Hissi päästi jonkinlaisen merkkiäänen ja alkoi laskeutua vauhdilla, joka tuntui vatsanpohjassa asti. Alisa pohti, oliko tämä nyt aivan todellista. Eihän mainoskuviin yleensä päässyt astumaan, miten hienoja ne ikinä olivatkaan!
Hissi nytkähti pysähdyksiin ja Alisan edessä ovet aukesivat suhisten. Hän astui ovista ulos ja katseli ympärilleen. Kerros 00 oli täynnä kirjahyllyjä. Riveittäin ja riveittäin hyllyjä. Loputtomat määrät kirjoja. Hän varmisti, että hissi oli vielä paikallaan ja astui lähimmän kirjahyllyn luokse.
”Näkemisen taito – opas vasta-alkajille” luki ensimmäisen Alisan käteen osuneen niteen selkämyksessä. Kirja oli täynnä kuvia silmähermostoista ja ohjeista niiden käyttöön. Kulmiaan hämmennyksestä kurtistaen Alisa ujutti kirjan takaisin hyllyyn. Hän nappasi vastakkaisesta hyllystä toisen kirjan.
”Mikä, miksi ja miten? Kyseenalaistaminen ja kysymysten esittäminen sosiaalisessa kontekstissa” Alisa avasi kirjan varovasti. Sen sivut olivat enimmäkseen kysymysmerkkeihin päättyviä lauseita täynnä. ”Eikä yhtään kuvia...” mutisi Alisa itsekseen asettaessaan Mikä, miksi ja miten-kirjankin takaisin hyllyyn.
Hissi päästi uhkaavan plom-äänen ja sen ovet alkoivat sulkeutua. Alisa ryntäsi ovien väliin ja punkesi itsensä takaisin hissiin. Tämä pohjakerros taisi olla liian syvällä, ehkä 23 olisi mielenkiintoisempi, hän ajatteli ja painoi nappulaa. Ovet sulkeutuivat jälleen kilahtaen ja tällä kertaa tuntui, kuin joku olisi painanut häntä hellästi päästä alaspäin.
Kun ovet aukesivat kerroksessa 23, Alisaa vastaan tulvi kirkas valo, joka häikäisi hänet hetkeksi. Astuessaan ulos hissistä hän alkoi kuitenkin erottaa muotoja ja lopulta hänen silmänsä tottuivat valoon. Varmuuden vuoksi Alisa siirsi hissin oven vieressä lojuneen viivottimen hissin ovien väliin, etteivät ne menisi kiinni hänen nenän edestään.
Kerroksessa 23 oli melko vilpoisaa. Käsivarsiaan hieroen Alisa kulki valkeaa hiekkakäytävää solisevien geometrisesti aseteltujen purojen lomitse. Hän katseli uteliaana matemaattisen suoriksi leikattuja pensaita ja jopa hiekkatien jokaisen hiekan murusen symmetrisyyttä. Hissi hänen takanaan päästi taas vaativan kilahduksen, mutta katsoessaan taakseen Alisa huomasi tyydytyksekseen, etteivät ovet päässeet sulkeutumaan viivottimen ylitse.
Hyväksyvästi itselleen nyökäten Alisa kiiruhti askeleitaan kohti hiukan kauempana erottuvaa rakennusta. Hohtava taivas hallitsi geometristä maisemaa ja näytti siltä, että joku piti tästä puutarhasta todella hyvää huolta. Missään ei näkynyt irtolehtiä tai roskia tai mitään muutakaan, joka pilaisi jokapuolella täydellisesti hallitsevaa geometriaa. Kaikki oli joko täydellisen samansuuntaista muiden linjojen kanssa tai 90 asteen kulmassa niihin nähden. Alisaa puistatti. Hän ei tuntenut oloaan lainkaan mukavaksi.
”Anteeksi? Onko täällä ketään?” Alisa huusi koputettuaan jo kolmannen kerran. Hän päätti palata hissille, jos kukaan ei avaisi ovea viidennelläkään koputuksella. Kun kukaan ei vieläkään avannut, hän kääntyi jo takaisin, mutta kierähti sitten vielä takaisin ovea kohti. Tämähän oli kerros 23. Ehkä koputtaa piti 23 kertaa.
”No niin, no niin! Ei ole pakko rynkyttää tuohon malliin!niillam nohout äättyknyr okkap elo iE !niin on, niin oN” sanoi pieni, täysin pyöreä mies, joka silmälasejaan päähän asetellen vihdoin avasi oven.
”Ei tuo ollut symmetristä.” Alisa kommentoi miehen puhetta ja tämä katsoi häntä päästä jalkoihin.
”Mikä ihme sinä sitten luulet olevasi?isavelo teluul nettis änis emhi äkiM”
”Olen ihminen, olen Alisa ja tulen Helsingistä. Mutta luulen, että olen joutunut jonkin sortin uneen, sillä tämä paikka ei todellakaan ole Helsinki.” Alisa naurahti ja heilautti kättään geometrisen puutarhan suuntaan. Mies seurasi hänen eleensä suuntaa ja räpäytti harmaita silmiään. Hän katsoi takaisin Alisaan ja puhui yhtäkkiä todella hitaasti.
”Mi-ten-si-nä-pää-sit-tän-ne-si-sään?nääs-is-en-nät-tis-ääp-än-is-net-iM” Mies katsoi Alisaa kuin hän olisi jokin muurahainen tai muu yhtä inhottava, mutta varsin vähäpätöinen tuholainen. Hämmentyneenä Alisa vilkaisi vielä taakseen ja näki, miten hissin ovet avautuivat jälleen turhan sulkeutumisyrityksensä jälkeen.
”Tu-lin his-sil-lä.” Hän tavasi yhtä hitaasti ja korotti samalla ääntään siltä varalta, että mies oli jotenkin huonokuuloinen. ”Tuolla! Hissillä!” Hän osoitti hissiä ja katsoi miestä merkitsevästi. Mies tuhahti vihaisesti ja hieraisi lasejaan paitansa helmaan ennen kuin katsoi taas hissin suuntaan. Hän pyöritti päätään ja mutristi suutaan tuohtuneesti.
”Anita!atinA” mies huusi talon sisäpuolelle, mistä kuului hiljainen vastaus ja lähestyviä juoksuaskelia. ”Jätitkö sinä taas tuon takaportin auki?!?ikua nitropakat nout saat änis öktitäJ”
”Bert kävi viimeksi puutarhassa.assahratuup iskemiiv iväk treB” vastasi ovelle ehtinyt luisevan laiha Anita huomattuaan hissin polun toisessa päässä. ”Olen kyllä sanonut hänelle ainakin tuhat kertaa – mikäs se tämä on?no ämät es säkim – aartek tahut nikania ellenäh tunonas ällyk nelO” Anita tuntui vasta nyt huomaavan Alisan ja mittaili tätä pitkää nenäänsä myöten yhtä halveksivasti, kuin pyöreä mies äsken.
”En tiedä, se puhuu niin katkonaisesti, ei siitä saa selvää.äävles aas ätiis ie ,itsesianoktak niin uuhup es ,ädeit nE” vastasi pyöreä mies nyrpistäen nenäänsä Alisalle. ”Olisitko niin kiltti, että hoitaisit sen pois ja sulkisit oven, minulle taitaa tulla päänsärkyä...äykräsnääp allut aatiat ellunim ,nevo tisiklus aj siop nes tisiatioh ätte ,ittlik niin oktisilO” Pidemmittä puheitta mies kääntyi kannoillaan nenänvarttaan nipistäen. Alisa tuhahti tälle röyhkeydelle. Hän ei ollut varsinaisesti mitään barrikadeille nousevaa tyyppiä, mutta oli hänelläkin jokin arvo sentään.
”Kuulepas nyt!” Alisa aloitti nostaen sormensa heristääkseen sitä miehelle. Anita kuitenkin tarttui häntä nousseesta kädestä ja käänsi hänet kannoillaan ennen kuin hän ehti jatkaa.
”No-niin-men-nään-päs-sit-ten.net-tis-säp-nään-nem-niin-oN” nainen sanoi yhtä hitaasti ja artikuloiden, kuin pyöreä mies aiemmin. Naisen kapeat viirusilmät kapenivat entisestään Alisan pyrkiessä riuhtaisemaan itsensä irti. Luisten sormien ote kuitenkin piti ja Anita lähti taluttamaan Alisaa kuin pikkutyttöä takaisin hissille. Lopulta Alisa lopetti vastaanpanemisen. Ei tämä mitenkään hyvältä paikalta vaikuttanut tämäkään. Parempi mennä kokeilemaan muita kerroksia.
Anitan otettua viivottimen hissien ovien välistä ja usutettuaan Alisan sulkeutuvista ovista läpi, nainen kääntyi ympäri mitään sanomatta ja lähti kulkemaan takaisin pitkin viivottimella vedettyjä ääriviivoja ja hohtavaa taivasta vasten piirtyvää kulmikasta taloa kohti. Alisa melkein polki jalkaa ärsytyksestä, mutta muisti sitten, ettei verenluovutuksen jälkeen tulisi tuohtua, joten hän rauhoitti itsensä. Kulttuurien välinen kommunikaatio ei todellakaan aina sujunut niinkuin haluaisi. Mutta ehkä kerroksessa 5 olisi jotain mielenkiintoisempaa.
Kun hissi kilahti viidennessä kerroksessa, Alisaa tervehti riehakas torven toitotus ja juhlien metakka. Viides kerros alkoi heti vaikuttaa paljon miellyttävämmältä kuin numero 23. Alisa siirsi hissin pielessä olleen kukkamaljakon hissin ovien väliin ja kääntyi kohti juhlahumua.
Taustalla suuri väkijoukko hurrasi ja lauloi, kun etualalla rivi hienosti pukeutunutta väkeä oli polvistunut ja kumartunut Alisan eteen. Kaksi torven soittajaa seisoi sivussa ja puhalsi minkä keuhkoistaan ja poskistaan irti sai.
”Tervetuloa kotiin, kuningatar Amanda!” Huudahti valkoiseksi maalattu hovimestari, joka kiirehti tuomaan Alisalle lasillisen vaaleanpunaista juotavaa. ”Olemmekin odottaneet sinua.” Muutkin kumartajat nousivat kukin vuorollaan ja hymyilivät leveästi ja onnellisesti aivan kuin vanhan tuttavan nähdessään.
”Mutta enhän minä ole-” Alisa aloitti, mutta hänet keskeytti eräs upeaan siniseen pukuun pukeutunut pullukka nainen. Nainen hätisteli muita vähän etäämmäs ja touhotti Alisan luokse huolestuneen, mutta onnellisen näköisenä.
”Antakaa nyt ihmeessä kuningattarelle tilaa, hänen matkansa on ollut pitkä.” sinipukuinen nainen hössötti Alisan vaatteiden ryppyjä suoriksi ja kehotti häntä juomaan. ”Sinä tarvitset sitä, nyt on juhlien aika.” nainen hihkaisi ja kääntyi muiden puoleen pidellen Alisaa toisesta kädestä kiinni.
”Sinutteletteko te kuningatarta...?” Alisa kysyi uteliaana, kun sinipukuinen nainen viittilöi torvisoittokunnan hiljenemään hetkeksi. Kukaan ei noteerannut Alisan kysymystä. Hurraava kansanjoukko hiljeni kuulemaan sinipukuisen naisen sanoja. Alisa kohotti kulmiaan kummalliselle kunnioituksen osoitukselle tätä naista kohtaan, jos hän kerta oli kuningatar, ei sinipukuinen nainen.
”Tämä on meille suuri päivä!” Sinipukuinen kailotti niin, että kaikki varmasti kuulivat. ”Amandamme on palannut takaisin. Tästä päivästä alkakoon viisipäiväinen juhlamme, sillä viisi päivää olemme itkeneet, viisi päivää laulaneet surulauluja, viisi päivää nukkuneet ja viisi päivää vain syöneet suruumme, mutta nyt – vihdoin – pääsemme tämän episodin päättävään viidenteen jaksoon, nimittäin viisipäiväiseen juhlaan!” Sinipukuisen sanoja seurasi korviahuumaava hurraus ja nainen nosti Alisan käden ylös voiton merkiksi. Nainen kiskoi Alisaa niin rivakasti, että hän oli läikyttää lasinsa.
”Juo nyt, kuningatar hyvä, juo. Näytä kansalle esimerkkiä!” sinipukuinen kuiski suunpielestään hymyillen edelleen maireasti hurraavalle väkijoukolle. Alisa kohautti olkiaan ja otti siemauksen.
Myös hoviväki yhtyi hurraukseen ja yhtäkkiä kaikilla oli kädessään pullo tai vähintään lasi jotain värikästä ja kuplivaa juomaa. Alisa ohjattiin nopeasti suureen huoneeseen täynnä vaatteita, jossa hänen ylleen valittiin vihreä jättimäinen kellohame ja suunnaton kultainen päähine. Hän tunsi olonsa naurettavaksi, kun ainakin tusina pientä tyttöä hyöri ja pyöri hänen ympärillään pukien ja meikaten. Ja aina, kun hän oli tyhjentänyt lasinsa, joku tuli ja toi tilalle täyden.
”Onpas kyllä harvinaisen kummallista.” Alisa mutisi itsekseen, eikä tälläkään kertaan kukaan kiinnittänyt hänen sanoihinsa mitään huomiota. Kaikilla oli liian kiire valmistella kuningatartaan juhlaa varten.
”Mikä tämä on? Oletko sinä haavoittunut!?” Kirkaisi yhtäkkiä yksi Alisaa pukeneista tytöistä. Koko huoneessa häärivä hovikansa ryntäsi yhtäkkiä Alisan vasemman käsivarren verenluovutussiteiden kimppuun. Hän virnisti varovasti ja koetti vetää kättään pois tytön rautaisesta otteesta.
”Se on vain pieni naarmu. Sen pitää antaa parantua kaikessa rauhassa. Ehkä näiden juhlien aikana.” Alisa selitti ja huojentui nähdessään epäröivien katseiden muuttuvan huojentuneiksi ja innostuneiksi kuullessaan sanan juhlat. Järjestelyt jatkuivat entistä touhukkaammin ja Alisa tunsi riemastuksen kuplivan juhlajuoman kanssa kilpaa vatsassaan. Ehkä ei olisi pahitteeksi nauttia tästä, jos kerrankin sai kuningattaren kohtelua. Viiden päivän juhlat kuulostivat sipaitsi oikein oivalliselta idealta. Hän kulautti viimeisimmän – tällä kertaa vihreän – lasillisen kuohujuomaa kurkkuunsa ja hihkaisi riemusta, kun avustajat totesivat vihdoin olevansa valmiita.
Alisa istutettiin pitkän pöydän päähän ja hänen eteensä iskettiin lautasellinen kaikennäköisiä ja -kokoisia herkkuja. Verenluovutuksen jäljiltä vielä hiukan nälissään hän hieroi käsiään yhteen ja melkein lipoi huuliaan. Ennen kuin hän ehti tarttua pikkuleipiin, sinipukuinen nainen kuitenkin vaati häntä pitämään puheen.
”Juhlan alkajaisiksi kuningattaremme sanoo muutaman sanasen tästä onnistuneesta seikkailustaan tuonpuoleiseen!” Pöydän ääressä istuva kansa hurrasi ensin äänekkäästi, mutta torvensoittajien merkistä hiljeni sitten kuulemaan Alisan – tai oikeammin Amandan – sanoja.
”Sano nyt jotain rohkaisevaa ja juhlavaa, Amanda-kulta.” sinipukuinen kuiskasi jälleen virnuilevien hampaidensa välistä. Alisa tuijotti hetken kaipaavasti herkkulautastaan ja koetti keksiä jotain rohkaisevaa ja juhlavaa... Mitä kuningatar sanoisi?
”Arvoisat kansalaiset, rakkaat ystävät.” Alisa aloitti hiukan epäröiden. Aloitus sai hurraahuutojen sijaan vastaukseksi pientä tirskunaa. Väki oli selvästi jo varsin juopunut juhlajuomistaan. Alisa selvitti kurkkuaan ja jatkoi: ”Olen ollut kaukana. Hyvin erilaisessa maassa. Siellä ei juhlittu viittä päivää putkeen. Siellä ei kokoonnuttu saman pöydän ääreen vaan johtajat pitivät itsensä muista erillään.” Pöydän ympärillä istuvat kohottelivat kulmiaan ja tuijottivat Alisaa nyt kiinteästi. He olivat selvästi hämmennyksissään siitä, miten erilaisia maailmoja saattoi olla.
”Tuossa maailmassa elin muun kansan parissa ja kärsin päättäjien itsekkäistä valinnoista.” Alisa otti lasinsa hiukan tärisevään käteensä ja kohotti sen. ”Oli valaisevaa nähdä tuollainen maailma, sillä nyt tiedän, että tahdon luoda tästä todellisuudesta tasa-arvoisemman ja oikeamielisemmän. Meille kaikille yhteisen.” Hän nosti lasin huulilleen ja muut pöydän ympärillä tekivät samoin. Alisa istui alas ja katsoi kysyvästi sinipukuiseen naiseen, joka keskittyi juomaan sinijuomaista lasiaan tyhjäksi. Alisan posket paloivat innostuksesta ja hän alkoi jo itsekin uskoa olevansa Amanda. Hän oli takuulla vain unohtanut kuninkaallisen syntyperänsä haahuillessaan ainoaksi oikeaksi luulemassaan todellisuudessa. Täällä hänen oikea kotinsa oli.
”Ihan hyvä.” Sininen nainen kommentoi ja viittilöi muille. Kaikki kävivät herkkujen kimppuun sen enemmittä seremonioitta ja Alisakin uskalsi tarttua muhkeaan tuulihattuun lautasellaan. Hänen vatsansa kurisi vaativasti ja sylki täytti nälkäisen suun.
”Meillä on epäilyksemme.” sanoi miehen ääni Alisan takaa juuri, kun hän oli upottamassa hampaitaan kermavaahtoa tursuavaan herkkuun. Kylmä käsi laskeutui hänen hartialleen ja hän oli pudottaa leivoksen kädestään. Nostaessaan katseensa Alisa näki kaikkien pöydässä tuijottavan häntä yhtäkkiä silmät viiruilla.
”Me luulemme, että sinä et ole oikea kuningatar Amanda.” sanoi toinen ääni hänen toisella puolellaan. Toisellekin hartialle laskeutui kylmä koura ja hänet nostettiin seisomaan.
”Me luulemme, että tämä kuningatar ei ole oikea kuningatar!” Huusivat molemmat miehistä nyt yhteen ääneen ja kansa nyökki päitään yksissä tuumin.
”Amanda ei koskaan puhuisi tuollaisia.” Sanoi sinipukuinen nainen, johon Alisa oli katsahtanut epätoivoisena.
”Sitä paitsi meidän Amandamme saapui juuri tuonpuoleiselta matkaltaan.” lisäsi hänen oikella puolellaan oleva mies.
”Me näimme hänen syntymämerkkinsä.” vasemmalla puolella oleva mies jatkoi ja yhtäkkiä Alisa nostettiin vartioiden hartioille.
”Hän joutui käyttämään portaita, sillä sinä olit tukkinut hissin suun.” ensimmäinen mies murisi ja Alisa tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen.
”Kuolema valekuningattarelle!” Huusi koko juhlaväki kuin yhdestä suusta ja Alisa kirkaisi, kun häntä lähdettiin kuljettamaan pois pöydän luota. Hän sätki jaloillaan epätoivoisesti, mutta sotkeentui vain suunnattomaan juhlapukuunsa.
”Kuolema valekuningattarelle!” kansa huusi nyt rytmissä ja asettautui jonoon vartijoiden taakse. Alisa kurkisti mekkonsa laskosten yli ja näki heidän lähestyvän hirttopuuta.
”Ei, älkää! En minä tiennyt teidän Amandastanne! Minä vain satuin tänne vahingossa! Anteeksi!”
Epätoivoissaan hän iski tuulihatun toisen vartijan silmille. Mies horjahti hiukan ja Alisa käytti tilaisuutta hyväkseen rimpuillakseen irti vartijoiden otteesta. Hän keräsi helmansa ja potkaisi korkokengät jalastaan. ”Minua ette elävänä saa!” Hän karjaisi ja lähti pinkomaan minkä jaloistaan pääsi suuntaan, jossa oletti hissin olevan.
”Kuolema valekuningattarelle!” ihmiset huusivat Alisan perään ja äänistä päätellen koko joukko lähti hänen peräänsä. Hammasta purren Alisa kiihdytti vauhtia. Hän ohitti matkalla hämmentyneen näköisen pienen tytön – joka mielenkiintoista kyllä hiukan muistutti häntä itseään – mutta ei jäänyt hieromaan sen kummempaa tuttavuutta. Häntä pukeneet tytöt juoksivat karkuun juoksevan jättimekon tieltä ja Alisa näki hissin osin sulkeutuvien ja taas aukeavien ovien vain lyhyen matkan päässä. Taakseen katsomatta Alisa rimpuili ulos mekostaan, joka onneksi toimi vetoketjulla. Hän löysi vaatteensa roskakorista pukuhuoneen ulkopuolelta ja pysähtyi vain hetkeksi kaivamaan ne mukaansa.
Sen hetken aikana vartijat kuitenkin saavuttivat hänet ja tavoittivat hänen vyötäröään karheilla kourillaan nostaakseen hänet taas harteilleen. Alisa päästi kammoittavan karjaisun ja kiemurteli heidän käsiensä lomasta jatkaen juoksuaan kohti vapautta. Hän potkaisi kukkaruukun hissin ovien välistä ja katsoi kauhuissaan, kuinka vartijat lähestyivät liian hitaasti sulkeutuvia ovia. Hän hakkasi ovien sulkunappulaa ja huusi ovia ääneen sulkeutumaan.
”Vauhtia nyt, hitto vie!”
Kaikeksi onneksi ovet sulkeutuivatkin ennen kuin vartijat saavuttivat hänet ja paineen tunne tavoitti puolialastoman Alisan jälleen hänen matkatessaan kohti kerrosta 1½. Kädet täristen ja henkeään haukkoen Alisa puki omat vaatteensa päälleen ja päätti olla varovaisempi seuraavan kerroksen kanssa. Ei saanut esittää mitään, mitä ei ollut. Hän vain kurkistaisi seuraavaan kerrokseen ja palaisi sitten kotiin. Jos se vielä oli mahdollista. Alisa huomasi toivovansa, että se olisi.
Hissi kilahti jälleen ja kerros numero 1½ tuli esiin suhisten. Alisa kurtisti kulmiaan. Hän näki vain tutun Helsingin keskustan auton kyljestä katsottuna. Auto seisoi liikennevaloissa Mannerheimintiellä. Se nytkähti liikkeelle ja siinä samassa Alisa näki, ettei kyseessä ollutkaan niin tuttu Helsinki, kuin oli alkuun näyttänyt: nykytaiteen museon, Kiasman, vieressä Mannerheimin ratsastajapatsaan tilalla oli suunnaton kultainen gorilla. Hän hieraisi silmiään ja vilkaisi patsaan ympärille. Ei, kukaan muu ei kummastellut kultaista apinaa Helsingin keskustassa.
Alisa päätti tutkiskella tätä kaupunkia hetken hissistä käsin, sillä auton liikkuessa siitä oli turha hypätä. Silloin pakettiauto teki kuitenkin tiukan mutkan vasempaan ja hän horjahti ulos hissistään. Kuin puulla päähän lyötynä Alisa istui yhtäkkiä keskellä autotietä ja katsoi kun hänen matkalippunsa kotiin loittoni pakettiauton mukana kaupungin vilinään.
Autojen torvien ulina herätti Alisan pian järkytyksestään ja hän kompasteli kävelytielle turvaan. Vihaiset kuskit mulkoilivat Alisaa autojen ikkunoista, mutta jatkoivat matkaansa hänen ohitseen. Alisa seisoi Finlandia-talon edessä ja pidätteli itkua. Miten hän nyt pääsisi koskaan takaisin kotiin? Helsinki, jossa Mannerheimin hevospatsaan tilalla oli kultainen apina ei ollut se koti, johon hän oli hetki sitten jo kaivannut.
”Hän on yksi heistä! Kuolema anarkisteille!” Alisa melkein hyppäsi ilmaan kuullessaan huudon takaansa. Hän kääntyi puistoon päin ja näki valkoiseen kaapuun pukeutuneen punanaamaisen joukon juoksevan häntä kohti. Yhtä raivoissaan, kuin äsken kerroksen viisi väkijoukko. Kahden vaiheilla Alisa pohti lähteäkö karkuun, vai puolustautuako. Hän oli aina pitänyt itseään melko epäpoliittisena, ehkä hiukan vasemmalle kallellaan, muttei toki anarkistina. Hän oli sitäpaitsi väsynyt juoksemaan. Tulkoot ja tappakoot. Mitä se hyödytti, jos hissi oli jo mennyt menojaan ilman häntä.
”Missä sinun kaapusi on?” Kysyi yhtäkkiä pieni mummo Alisan vierestä. Mummo katsoi häneen silmät vakavina, mutta melkein uteliaina. Alisa säpsähti ja vilkaisi sitten takaisin lähestyvään väkijoukkoon. ”He kyllä lynkkaavat sinut. Kaavuttomat lynkataan. Ennen kuin kysellään. Sano minun sanoneen.” Mummo jatkoi tyynesti ja kääntyi hänkin katsomaan mäkeä ylöspäin heitä kohti puuskuttaviin miehiin. ”Paskaa sakkia. Sano minun sanoneen.” Mummo huokaisi ja lähti jatkamaan matkaansa jalankulkutiellä.
”Hei odota!” Alisa henkäisi mummon perään, mutta hän vain heilautti kättään ja jatkoi kävelyään. Alisan täytyi myöntää, ettei hänkään olisi halunnut juuri nyt olla siinä, missä hän oli. Arvioituaan tämän ajatuksen uudestaan hän säntäsi tien yli autojen välistä poukkoillen siihen suuntaan, mihin hissiauto oli kadonnut. Ehkä oli parempi yrittää juosta.
”Hän karkaa! Suuren Apinan nimessä! Hän karkaa!” Alisa kuuli huudon takaansa. Hänen sydämensä tuntui jättävän iskun väliin, mutta hänen jalkansa saivat uutta puhtia ja pinkoen jälleen nopeampaa kuin oli koskaan uskonut pystyvänsä, hän juoksi lähimmän nurkan taa ja pujahti porttikongiin vetämään henkeä.
”Suuren Apinan nimessä?” Alisa toisti hiljaa itsekseen puuskuttaessaan porttikongin portin kulmassa koettaen piiloutua kadulta päin niin hyvin kuin suinkin. Silloin hän huomasi vastauksen vastapäisessä seinässä: ”King Kong kuoli syntiesi tähden. Oletko sinä seuraava?” luki suurella, vaaleanpunaisella graffitilla harmaassa helsinkiläistalon seinässä.
”Tänne päin!” huusi apinakulttilainen, joka juuri silloin ohitti Alisan piilopaikan. ”Hän juoksi tänne päin!” valkoiset kaavut hulmuten joukkio juoksi ohi porttikongista ja sydän kurkussa seinää vasten painautuvasta Alisasta. Kun he olivat menneet, hän päästi keuhkonsa vihdoin tyhjenemään ja vilkaisi kadulle molempiin suuntiin. Reitti näytti selvältä. Nyt oli vain keksittävä, mistä hän löytäisi hissiauton uudestaan, jotta pääsisi kotiin. King Kong oli toki kulttihahmo, mutta Alisan puolesta se sai jäädä vain kulttielokuvien sellaiseksi.
”Jos olisin hissi, mihin menisin?” Alisa mutisi itsekseen ja antoi katseensa harhailla samalla, kun piirti mielessään Töölön karttaa. Hän toivoi, että tämä kaupunki oli edes suunnilleen samanlailla kaavoitettu, kuin mitä se hänen todellisuudessaan oli. Alisan silmät osuivat valkoisen pakettiauton perään. Se oli parkkeerattu porttikongin toisessa päässä avautuvalle sisäpihalle. Alisa kokeili portin ovea ja se aukesikin kitisten. Pakettiauto tuli nurkan takaa kokonaan esiin. Sen kyljessä oli hissin kuva.
Uskomatta silmiään Alisa meni sen luokse ja astui takaisin hissiin. Hän painoi numeroa yksi ja ovet sulkeutuivat sihahtaen jättäen King Kongin palvojien fanaattisen maan taaksensa.
Seuraavan kerran ne avautuivat todellisemman oloiseen maailmaan. Hän näki kasvoja yllään ja huolestuneet äänet koettivat saada häntä vastaamaan, voiko hän pahoin – tai toiset, optimistisemmat, että voiko hän aivan hyvin. Alisa käänsi päätään ja huomasi sitä särkevän.
”Yhhh.” Hän sai suustaan ennen kuin oksensi kadulle viereensä.
”Ainakin hän on tajuissaan.” sanoi joku. Lempeät kädet tarttuivat Alisaan, kun hän oli saanut oksennettua ja nostivat hänet istumaan.
”Pystytkö nousemaan? Me haluaisimme vain tarkistaa kuntosi. Jos olet kunnossa pääset kyllä heti pois.” ystävällinen ääni sanoi rauhallisesti Alisan korvaan ja hän nyökkäsi suostuvansa ja pyyhki oksennuksen jäämiä suupielestään. ”Sinä pyörryit. Se varmaan johtui verenluovutuksesta syntyneestä verenhukasta. Kaikki on kohta kuitenkin aivan hyvin. ”
