Kaikella
on paikkansa ja aikansa ja minä olen aina siellä ja silloin, kun en
tahtoisi. Taistelen ajan hampaita vastaan harjaamalla lujempaa ja
lujempaa, kunnes ne putoavat yksitellen lavuaariin. Kilin. Kolin.
Punaisen syöksyn saattelemina hampaat valuvat kohti reikiä, joista
ne eivät mahdu läpi. Siihen ne kasaantuvat veden tukkeeksi ja
puhuvat jonnin joutavia niistä ja näistä ja minä huudan ja
huuhdon lujempaa ja käsken niiden olla hiljaa. Ne eivät kuuntele
minua. Eivät ole huomaavinaankaan. Eivät ehkä huomaakaan, että
minä olen siinä ja minä sanon jotain. Sanoinko minä todella vai
ajattelinko vain? Hampaat eivät ymmärrä. Ne eivät näe. Ne eivät
kuule. Murskaan ne hienoksi jauheeksi morttelissa ja valutan vihdoin
lavuaarista alas. Ei, parempaa. Valutan ne pönttöön ja lasken
tarpeeni päälle. Minä en tarvitse niitä, kuten eivät nekään
tarvitse minua. Minulla on suurempi harja ensi kerralla, jos yksikään
yrittää päästä entisen paikalle. Varaamaan taivaspaikkaa
verisessä ikenessä, joka ehkä tulehtuu huonon kohtelun johdosta.
Se on kivuliasta, mutta elämän tuleekin sattua. Parempi vain, jos
olen itse kivun aiheuttajana. Tulkoon vain. Minä olen valmis.
