Kohtaamisia: Dionysos ja Jeesus

Leveällä ja pölyisellä hiekkatiellä kaksi matkamiestä sattuivat kulkemaan toisiaan vastaan.

Molempia seurasi pari kourallista ihmisiä, toista seurasivat kaksitoista rauhallisesti kulkevaa miestä, toista hurmiossaan ilakoiva joukko nuoria naisia soittimia soittaen ja thyrsossauvojaan heilutellen. Näkyi olevan thyrsossauva nuorten naisten johtamalla miehelläkin.

Näin kulkivat kaksi joukkuetta toisiaan vastaan kuumottavan auringon alla maaseudun seesteisessä rauhassa. Toisensa kohdatessaan nämä ryhmät pysähtyivät ja tutkivat toisiaan tarkoin. Naisia johtanut mies oli kiharahiuksinen ja siro muodoltaan. Hänet verhosi vain kevyt toogamainen kangas, kun taas hänen seuraajansa olivat pukeutuneet jotkut eläinten nahkoihin, jotkut siihen, mitä olivat syntyessään ylleen saaneet. Nuori mies kumarsi kohteliaasti ja hymyili veitikkamaisesti edessään seisovalle parrakkaalle ja pitkähiuksiselle kaapuun pukeutuneelle miehelle ja tämän kaapuihin pukeutuneelle seuralle.

Parrakas mies hymyili hänkin kevyesti, mutta ennen kuin hän ehti tehdä seuraavan liikkeensä – joka olisi hyvinkin saattanut olla kumarrus, kuka sitä tietää – kiirehti hänen takaansa kiharapartainen mies, joka edessään olevaan seurueeseen ylimielisesti vilkuillen lausui seuraavasti: ”Kumartaa teidän kuuluisikin, mokomat houkat ja vääräuskoiset, sillä edessänne seisoo Jumalan poika!”

Naiset tirskuivat tälle niin kovin karkealle tervehdykselle. Parrakas mies kärsivällisesti viittoi kiharapartaisen seuraajansa hiljenemään.

”Älähän Pietari noin ylimielisesti lausu! Onhan Jumala, minun isäni vahvasti painottanut ylpeyden olevan yksi seitsemästä kuoleman synnistä!” näin lausui tuo parrakas ja pitkähiuksinen mies, jota lähemmin olivat nuoremman miehen seuraajat nyt siirtyneet tutkimaan.

”Ei liene Zeus isäsi, etkä sinä äpäräveljeni, jos isäsi tuommoisia on lausunut! Johan on kumma jos yksi ihmisen perustunne jotenkin erityisen kuolemaksi olisi! Kuolevathan ihmiset kumminkin!” lausui nyt vuorostaan kiharahiuksinen nuorimies sauvallaan leikitellen. Naiset yhtyivät hänen puheisiinsa ja helistelivät ja kilistelivät soittimiaan kuin vahvistaakseen johtajansa sanoja.

”Mutta saanen kysyä, mitä muuta on isäsi näistä kuoleman synneistä sanonut?” jatkoi thyrsossauvaansa heilutteleva nuorukainen kohteliaasti.

”Isä meidän…”aloitti parrakas mies tyynellä, ihmisiä opettamaan tottuneella äänellä, mutta nuorukainen keskeytti tämän huudahtamalla: ”Mutta vasta äskenhän te sanoitte hänen olevan vain TEIDÄN isänne! Oletteko te kaikki nyt sitten tämän saman jumalan poikia?”

Selvästikin närkästyneenä vanhempi parrakas mies selitti: ”Minun isäni on kaikkien isä. Hän on koko maailman ja meidät luonut: alussa  Jumala loi taivaan ja maan. Isämme, Jumala, on laskenut kuolemansynneiksi myös himon. Siksipä minunkin äitini oli vielä neitsyt, kun minut sai.”

Nyt nauroivat naiset jo täyttä kurkkua ja heiluttelivat paljaita takamuksiaan houkuttelevasti tämän kummallisen jumalan pojan seuraajille, jotka kauhistuneina käänsivät katseensa pois. Nauroi myös nuori mies, jonka seuralaiset tästä riehaantuivat kiusaamaan miehiä vielä lisää.

”Voi kuule, ovat isäsi opit varsin huvittavia, anteeksi, että sanon sen näin suoraan. Minun seuraajani nimittäin palvovat minua viinin ja kasvillisuuden jumalana – sillä annoinhan minä teille ihmisille viinin kasvatettavaksi ja teidän siitä nautittavaksi. Viini on mitä mainion tapa päästä estoistaan ja näin liittyä riehakkaaseen juhlintaan ja palvomaan minua himokkain menoin. Olemme juuri tällaisiin juhliin matkalla, ehkä teidänkin kannattaisi meitä sinne seurata! Selvästikään ei ole isäsi samaa luokkaa, kuin minun isäni Zeus. Ja selvästi eroavat ajatuksemme toisistaan. Mutta mitäpä voisi odottaa puolijumalan ja jumalan ajatuksista. Olenhan minä sentään kuolemattomien joukkoon jo korotettu.” puheli kiharapäinen nuorukainen hymyssä suin. Samalla hän viittasi seuraansa valmistautumaan matkan jatkoon.

”On vain yksi Jumala ja hän on meidän Jumalamme!” huudahti silloin ensin puhunut kiharapartainen mies kasvot punasta hohtaen – mikä oli hänet tähän asti hiljaa pitänyt, kuka tietää, ehkä ylpeys isäntänsä viisaudesta ja ehkä näin sortui hän taas tuohon aiemmin mainittuun kuolemansyntiin. Nuorukainen pyöritti päätään alistuvasti hymyillen.

”Tällä kertaa Pietari puhuu aivan totta. Se, että olet itsesi jumalaksi korottanut, on jo törkeää Jumalan pilkkaa, mutta että kutsut meidät mukaanne haureuden pesään riettaiden ilotyttöjesi kanssa! Taidat olla itse Saatana, paholainen, joka minua näin tulee kiusaamaan!” sanoi partasuu hiukan korotetummalla äänensävyllä, melkein huutaen.

Tähän miehen vastassa seisova nuorukainen vain nauroi vastaten: ”Älä syytä toista jumalaa siitä, mitä isäsi ei sinun anna tehdä. Neitsyt äitisi taisikin olla yksi Zeuksen moninaisista rakkauksista, sillä tuntuu luonteesi olevan samanlaatuinen, kuin isäni. Tosin mielipiteesi ovat hänen ajatuksistaan kovin vääristyneet, mutta meitähän on moneksi.”

Nyt pitkähiuksinen partasuu jo melkein menetti malttinsa. Sen saattoi hänen otsalleen kiivaasti paisuvasta suonesta huomata. Hän viittoili seuraajiaan valmistautumaan matkan jatkoon.

”Selvästikään ei tämä vääräuskoisten joukko ole Isän sanan arvoinen. Lähtekäämme jatkamaan takaisin kohti Jerusalemia, jos vaikka siellä ihmiset ymmärtäisivät omaa parastaan.”

Nuorukainen kumarsi leikkisästi heilauttaen sauvaansa. ”Kuten arvon herra tahtoo, vaikka useimmiten ihmiset tuppaavat itse valitsemaan, mikä heille on parasta…” nauroi hän ja elehti naisiaan jatkamaan ilonpitoaan, jonka tämä kummallinen kohtaaminen maaseudun rauhassa oli keskeyttänyt.

Näin jatkoivat molemmat joukkueet omiin suuntiinsa toiset heistä enemmän, toiset vähemmän tästä kohtauksesta tuohtuneina. Pian molemmat kuitenkin unohtivat toisensa ja tämä merkityksetön kohtaus jäi vähitellen unholaan, jonne se kai sietää jäädäkin.