Nallesairaala

Nallesairaala oli toiminut jo kaksikymmentä vuotta, kun ymmärsin, miksi se oli ylipäätään olemassa. Äitini oli jo joskus aiemmin kertonut minulle siitä, miten olin pienenä toivonut vauvanallea, koska oma nalleni ei voinut tehdä vauvoja - kuten ei voinut äitinikään enää minut saatuaan. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että pehmonallejen synnytykset eivät joskus olisi olleet mahdollisia. Niinä monina työntäyteisinä tunteina, kun autoin äitiä nallesairaalassa ojennellen työkaluja ja nallen omistajien itkua kuunnellen, en ollut kertaakaan osannut edes kuvitella, että joskus olisi ollut aika, jolloin nallet eivät synnyttäneet. Ajattelin äidin vain kertovan tarinoitaan.

Rakastin Unna-nalleani yli kaiken, kun olin noin viisivuotias. Se kulki mukanani joka paikkaan ja jos se joskus unohtui kotiin, oli minun reissuni pilalla. Saatoin mököttää tuntikausia jos huomasin, ettei Unna-nalle ollut mukana. Minulle ostettiin niihin aikoihin jos jonkinlaista lelua ja nukkea, mutta Unnasta en suostunut luopumaan. Jos leikin ihmisvauvojen näköisillä nukeillakin, saatoin äitini kertoman mukaan leikkiä Unnan olevan nuken äiti.

Taisin olla kuusi tai seitsemän, kun ihastuin toden teolla ajatukseen siitä, että nallet voisivat synnyttää. Tätä ennen nallet eivät siis todellakaan synnyttäneet muuten kuin mielikuvituksissa. Äitini mukaan kyselin aina iltasadun päätteeksi, eivätkö nalletkin joskus rakastuisi ja saisi vauvoja, niinkuin ihmiset. Äitini oli pidemmän päälle jo hiukan tuskastunut uteluihini, kun ne eivät lakanneet edes poikanallen, Annan, kuvioihin tulon jälkeen. Minulla oli tyttönalle-Unna ja poikanalle-Anna, mutta niiden rakkaus ei tuntunut riittävän. Ne eivät saaneet lapsia. Vaikka miten toivoin. Niinpä äitini ehdotti, että pyytäisin nalleille vauvaa vaikka Joulupukilta. Hän oli todennäköisesti vain aikonut ostaa minulle vauvanallen leikkeihini, mutta toisinpa kävi.

En tiedä, miksi juuri hampaita pestessä minulle tuli mieleen toivoa Joulupukilta nallevauvaa Unnalle ja Annalle. En muista siitä mitään, mutta äitini mukaan harjasin hampaita kauemmin kuin normaalisti ja hän oli joutunut keskeyttämään iltarituaalini, jotten harjaisi hampaitani pois. Niin tomerasti olin hammasharjaa heilutellut. Koko illan olin vielä mutissut itsekseni ja kun äitini kysyi, mitä minä supatin, vastasin aina toivovani nallevauvaa Joulupukilta.

Ennen joulua huomasimme äidin kanssa yhdessä, miten Unnan vatsan alue oli alkanut kasvaa kummallisesti. Tulin ensin näyttämään nallea äidilleni ja vasta, kun sen saumat olivat alkaneet pullistella, oli äitikin uskonut vatsan todella kasvaneen. Kun äiti jouluaaton aatona otti sakset käsiinsä ja avasi Unnan vatsan nähdäkseen, oliko sinne pesiytynyt joku eläin kenties, sieltä pehmoisten täytteiden keskeltä olikin tullut esiin pieni nallen poikanen. Unna oli ollut raskaana ja synnyttänyt ihka uuden nallen!

Minä olin riemuissani ja vein Umu-vauvan heti Anna-nallellekin näytille - olihan Anna kaikella todennäköisyydellä Umun isä. Äitini sitoi Unnan vatsan takaisin kiinni ja istui aivan hiljaa katsellen minun leikkiäni. Hän kertoi sen olleen yksi niistä harvoista hetkistä, jolloin hän oli vakavasti pelännyt oman mielenterveytensä puolesta. Kun sama toistui seuraavana vuonna, oli äidin jo pakko myöntää, että toiveeni todella oli käynyt toteen. Nallelleni oli tullut kyky synnyttää.

Unna ja Anna tuntuivat olevan ahkeria lapsenteossa, sillä vähintään kaksi kertaa vuodessa sain uuden nallevauvan kokoelmaani ja suunnilleen kerran vuodessa äitini myös salakuljetti vauvoja pois minun leikeistäni. En tiedä, oliko vika matikkapäässäni, huolimattomuudessani vai missä, mutten koskaan huomannut nallevauvojeni hupenevat. Äitini nimittäin lahjoitti Unnan lapsia tuttavilleen, joilla oli pieniä lapsia. Olihan se kätevää, ettei tarvinnut koskaan ostaa uutta nallea, kun minun Unnani tehtaili niitä kiihtyvään tahtiin.

Lopulta tietysti äidin tuttavapiiristäkin loppuivat pikkulapset ja äiti perusti pienen nallekaupan myydäkseen aina vain syntyviä pikkunalleja muillekin. Muistan olleeni ihastuksissani niistä kaikista nalleista, mitä äidin nallekaupassa oli myynnissä. En tainnut koskaan edes ajatella, että myynnissä oli Unnan nallevauvoja. Saati, että olisin vaatinut äitiäni lopettamaan. Sainhan leikkiä nalleilla sydämeni kyllyydestä ja hartain toiveeni nallejen lisääntymisestä oli käynyt toteen.

Kun nalleja ostaneet asiakkaat alkoivat tuoda nalleja takaisin valittaen, että ne olivat liian täynnä täytettä ja ratkeilivat liitoksistaan, oli äidillä aina ratkaisu asiaan. Hän otti sakset esille ja suoritti nallejen keisarin leikkauksen sen suuremmitta seremonioitta. Asiakkaat usein hyväksyivät nallen takaisin, kun siltä oli poistettu vauva vatsasta, joskin alkuun synnyttävät nallet herättivät kuulemma hiukan ristiriitaisia tunteita niin vanhemmissa, kuin nalleilla leikkivissä lapsissakin. Nyt kun asiaa miettii, on mielenkiintoista, ettei kukaan kummastellut sitä, miten nallet tuntuivat kasvavan ikäänkuin täysi-ikäisiksi ennen kuin tyttönalleilla alkoi - poikanallejen läheisyydessä - vatsa kasvaa ja saumat natista nallevauvan tieltä.

Lopulta äitini perusti nallesairaalan nimenomaan nallejen synnytyskeskukseksi. Hän oli myynyt ja jakanut Unnan nallevauvoja niin laajalti, että pikkuhiljaa synnyttävistä nalleista oli tullut normi ja kaikki osasivat tuoda synnyttävät nallensa äidilleni keisarinleikkaukseen. Kaiken aikaa äitini toki mietti päänsä puhki, miten saisi nallesotkun palautettua ennalleen. Hän tienasi toki hyvin nallekaupalla ja -sairaalalla ja nautti saadessaan koristella uusia nallevauvoja erilaisiksi, jotta niitä ostaisivat useammat. Kaiken aikaa koko touhu tuntui kuitenkin unenomaiselta ja jopa hullulta. Äitini kertoi olleensa varma, että oli tullut lopullisen hulluksi, muttei kyennyt todella koskaan puhumaan asiasta kenenkään kanssa. Siinä, missä kaikki muut vain sopeutuivat synnyttäviin nalleihin uutena leluinnovaationa, äitini soljui virran mukana epätoivoisesti räpiköiden.

Äidin vastentahtoisuuteen oli myös toinen syy. Nallejen synnytys tuntui nimittäin olevan hyvin kivuliasta nalleille. Tai siltä äidistäni tuntui. Minäkin muistan aistineeni ikäänkuin jonkinlaisia tuskanhuutoja, kun teini-iässä ryhdyin auttamaan äitiä synnytyssairaalan puolella. Huudot eivät varsinaisesti olleet äänekkäitä. Niitä ei oikeastaan kuullut. Ne vain pystyi tuntemaan ilmassa jännittyneinä impulsseina ja pahoinvoinnin aaltoina. Sitä on vaikea selittää, mutta nallesairaalan synnytysosastolla oli aina todella masentavaa liikkua - vaikka siellä tehtiin uusia ihania nalleja tähän maailmaan.

Kun täytin 25 vuotta äitini oli jo yli 60-vuotias. Hänen sormensa eivät olleet enää yhtä notkeat ja jatkuvasta saksilla leikkaamisesta ja neulojen käsittelystä väsyneet kädet olivat alkaneet täristä. Kun puuhasin muuttoa ulkomaille, hän otti minut puhutteluun ja kertoi minulle juurta jaksain, minkä takia nallet kärsivät suunnattomista synnytystuskista ja minkä takia niiden vatsat ennen pitkää alkoivat paisua. Hän sanoi, että jos minä en kykenisi korjaamaan toivomuksestani aiheutuvaa vaivaa muuten, oli minun otettava nallesairaala omalle kontolleni.

Kuten sanottua, en ollut uskoa korviani. Minun kokemukseni ja muistini mukaan nallet olivat aina olleet synnyttäviä. Ja nyt minulle väitettiin, että mitään nallesairaalaa ei joskus oltu tarvittu muuhun kuin korkeintaan parsimaan nalleja kokoon! Olin ymmälläni ja toisaalta myös vihainen. Olin vihainen äidilleni, että hän kehtasi asettaa tämän minun kontolleni juuri silloin - ja toisaalta olin vihainen itelleni. Miksi ihmeessä minulla oli ollut niin mahdoton pakkomielle jostain typeristä synnyttävistä nalleista! Kaatuisiko tulevaisuuteni Lontoossa nyt siihen yksinkertaiseen asiaan, että olin kaksikymmentä vuotta aiemmin mennyt harjoittamaan jonkinsortin hammasharjameditaatiota ja "toivonut Joulupukilta" nalleille vauvoja?

Pohdin pääni puhki, miten tilanteen voisi saada korjattua ilman että joutuisin perumaan opiskelupaikkaani Lontoossa. Yritin yksinkertaisesti kirjoittaa kirjeen Joulupukille, mutta heitin sen pois jo ennen kuin edes harkitsin lähettäväni sitä postissa. Enhän minä nyt mihinkään Joulupukkiin enää uskonut! Sitäpaitsi, enhän minä ollut pienenäkään mitään kirjeitä lähetellyt. Olin vain pessyt hampaitani.

Pikkuhiljaa minulle valkeni, mitä minun pitäisi tehdä. Kun olimme hoitaneet sen illan viimeisen synnytyksen ja olin vuodattanut katkeria kyyneliä jonkun pienen pojan Mumu-nallen täytteisiin sen synnytettyä terveen - joskin nyt niin luonnottomalta vaikuttavan - punertavakarvaisen nallevauvan, pesin käteni ja katsoin hammasharjaa haastavasti. Se koetti näyttää harvinaisen huomaamattomalta, mutta minä otin sitä varresta kiinni ja käskin sitä toimimaan samalla tavalla, kuin kollegansa lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Oli tullut aika kokeilla hammasharjameditaatiota uudemman kerran.

Tunsin oloni naurettavaksi, kun ryhdyin puhdistamaan etuhampaitani. Harjasin kulmahampaat, poskihampaat, purupinnat ja hampaiden taustat. Meni jonkin aikaa ennen kuin kykenin karistamaan mielestäni kaikki epäilyt ja vain keskittyä harjaamiseen. Kun minusta alkoi tuntua siltä, että harjaamisesta oli syntynyt jonkin sortin flow-tila, kuvittelin mielessäni Joulupukin. Sillä oli punainen nuttu ja valkoinen parta. Se oli nallen näköinen. En antanut nalleuden häiritä minua - olihan se ymmärrettävää, että nallejen synnytyksestä vastasi myös nallen näköinen Joulupukki.

"En enää tahdo, että yksikään nalle synnyttää. Yhdenkään nallen ei tule enää kärsiä synnytystuskista ja joutua aukileikatuksi synnytyksessä." Luin ennalta miettimääni mantraa uudestaan ja uudestaan samalla antaen hammasharjan laulaa hampaillani. Nalle-Joulupukki katseli minua vessan peilistä nappisilmillään, suu ikuiseen hymyyn ommeltuna. Kuva vahvistui hetkeksi ja haihtui sitten pois. Huomasin seisovani paikallani, ikenet verta valuen. Olin lopettanut harjauksen. Olin lähettänyt energiani joulupukille. Enää ei voinut muuta kuin odottaa.

Tuosta hetkestä lähtien nalleja ei enää tuotu sairaalaan synnyttämään. Äitini oli alkuun ihmeissään, mutta kun kerroin hänelle hammasharjameditaatiostani hän näytti piristyvän silmissä. Onnesta lähestulkoon itkien äitini syleili minua ja pyysi anteeksi aiempaa syyllistämistään. Hän oli kuitenkin ollut oikeassa: minun vikanihan se oli ollut, joten minun oli asia korjattavakin. Lopulta suljimme nallesairaalan ja äiti myi nallekauppansa edelleen. Hän oli eläkkeensä ansainnut ja minulle aukesi mahdollisuus jatkaa elämääni niinkuin parhaaksi koin, eikä mikään enää estänyt ulkomaille lähtöäni. Ei ollut yrityksiä, joita minun tulisi jatkaa - oli kyse sitten omantunnon tai vanhempieni vaateesta. Olin korjannut virheeni.

En tiedä, muistaako kukaan enää aikaa, jolloin nallet synnyttivät nallesairaalassa ja huusivat äänettömästä tuskasta äitini saksien alla. Nyt itsekin eläkeikää jo lähennellessä ymmärrän, ettei vastuuni lakannut tuohon 25-vuotiaana suorittamaani korjaavaan maagiseen riittiin. Minun olisi jo heti silloin pitänyt kertoa tarinani maailmalle varoitukseksi. Minun olisi pitänyt varoittaa muita siitä, mitä holtiton toivominen saattaa saada aikaa, jos toivettaan ei mieti kyllin tarkkaan.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin tahdon hoitaa työni loppuun ja olen tässä kuvannut asioiden kulun niin kuin sen muistan ja niin kuin äitini sen minulle aikanaan kertoi. Toivon, ettei kukaan - niin nalle kuin ihminenkään - enää joutuisi kärsimään toiveista, joiden lopputulosta ei ole mietitty kyllin tarkkaan. Jos jossain joku vielä toivoo nalleillensa synnytyskykyä, toivon hartaasti, että he lukisivat nämä sanani viisaudella ja näkisivät, ettei synnyttäminen kuulu nalleille. Niillä ei ole siihen tarvittavaa anatomiaa. Jos nimittäin raskaana olevaa nallea ei leikattu ennen kuin sen saumat ratkesivat, hajosi niin äiti- kuin vauvanallekin täysin korjaamattomaan kuntoon. En saata edes kuvitella, minkälaista tuskaa tämänlainen "räjähdys" on nalleissa herättänyt. Sieluni itkee jo pelkälle muistolle, kun keräsimme nallen palasia joka puolelta nallesairaalaa tai -kauppaa...

Toistan sanani vielä kerran. Miettikää, mitä toivotte. Miettikää tarkkaan. Ja opettakaa lapsenne miettimään myös. Me teimme äitini kanssa aikanamme omat virheemme, mutta minä tahdon oppia omastani ja toivon, että muutkin ottaisivat sanoistani vaarin, jotta voin hyvällä omallatunnolla viettää viimeisetkin vuodet elämästäni. Jotta minun ei enää koskaan tarvitsisi tuntea synnyttävän nallen tuskaa.