Laamat

Laamoja. Joka puolella. Laamoja niin kauas, kuin yletän katsomaan. Mikä ei ole juuri nyt kovinkaan pitkälle. Istun nimittäin maassa, enkä muutenkaan ole pituudella pilattu. Laamat ovat yllättävän isoja näin läheltä katsottuna. No on tuossa pari pienempääkin. Melkoisen pörröisiä ja hassun näköisiä otuksia, mutta jos istuu piknikillä nauttimassa juustokakusta, perunasalaatista ja herkkusienistä, kun yhtäkkiä laamat saapuvat, se ei ole enää yhtään hassu juttu. En edes huomannut, missä vaiheessa ne hiipivät paikalle. Yhtäkkiä vain huomasin katseeni juustokakusta nostaessani, että en enää ole yksin. Ja sitten huomasin laamojen koettavan syödä eväitäni. Yksi jopa näykki tiiltä, jolla olen ankkuroinut piknikalustani nurmikkoon tuulta vastaan. Minun on pakko tarkistaa, että olen ottanut tämän päivän lääkkeeni. Tabletit rapisevat ankkakuvioidussa astiassaan ja koetan saada päähäni, mikä päivä nyt on.

Olen joskus ollut puumajassa. Sellaisessa, joita lapset tykkäävät rakentaa puihin. Istuimme siskoni ja ystävieni kanssa syömässä kakkua ja nauroimme yömyöhään, kunnes emme enää nähneet mihin astua ja jouduimme yöpymään majassa. Siksi meillä oli aina appelsiinia mukana, jotta olisi jotain aamiaistarpeita, jos aamulla olisi nälkä. Kerran joku ystävistäni...tai ehkä kaikki, en ole aivan varma enää, innosti minua viskomaan appelsiinilla maassa maannutta metallista haravaa. Kun heittämäni hedelmä osui mehua roiskahtaen haravan piikkeihin ja jäi siihen törröttämään, innostuimme kaikki heittämään appelsiineja, kunnes haravan kaikissa piikeissä sojotti vuotava, oranssi hedelmä. Nauroimme kuollaksemme ja kolmivuotias pikkusiskoni putosi nauraen majasta. 

Hän ei selvinnyt siitä pudotuksesta hengissä. Siskon kuolemasta kertominen on aina yhtä hämmentävää. Miten hauskaa meillä oli ja miten yhtäkkiä se hauska loppui. Äitini halusi koko majan poistettavan ja hajotettavan ja mielellään myös puun kaadettavan, mutta suostui lopulta siihen, että isäni vain asensi majan reunaan turvakaiteet. Saatoimme jatkaa ystävieni kanssa majaseikkailua. Tosin emme enää nauraneet yhtä paljoa.

Tuijotan laamoja tyhmänä, kun en millään saa mieleeni, mikä päivä nyt on. Näen, kuinka yksi suurimmista laamoista nuolaisee toista laamaa kuonosta. Se on samassa myös astua pienemmän laamavauvan päälle, kun unohtaa suutelonsa ja keskittyy taas hamuamaan minun eväitäni karvaisilla huulillaan. En uskalla liikahtaakaan, joten annan sen mutustaa makunsa mukaan piknikeväitäni ja pureskella vilttiänikin. Ankat tanssivat lääkekotelossani, kun ravistelen sitä muistia virkistääkseni. Viimeiset lääkkeet on otettu tiistaina. Mikä päivä nyt on?

Laamat nostelevat jalkojaan levottomina. Niiden alapuolikkaiden kehystämä jalkaholvi aukeaa silmieni tasolla ja harkitsen hetken koipien lävitse ja vatsojen alitse ryömimistä. Mieleeni kohoaa kuva vauhkoontuneista laamoista, joita on puolikkaiden sijaan yhtäkkiä kaksinverroin, kun ne riehaantuvat potkimaan ja sätkimään koko lauman voimin minun päälläni. Ajatus ei ole varsinaisen hurmaava, joten jään paikoilleni. Yhtäkkiä edessäni on laaman mentävä aukko. Laaman sijaan siinä on maanviljelijän näköinen mies, joka pureskelee mälliä ja katsoo minua yhtä uneliaasti kuin laamatkin.

”Autatko laittaan näitä autoon?” mies kysyy. Katson häntä varmaan niin hölmistyneen näköisenä, että hän hetken päästä toistaa kysymyksensä: ”Autatko laittaan laamat autoon?” Hälytyskellot soivat päässäni. Minun on aivan pakko ottaa kohta lääkkeet, olin ottanut niitä tänään tahi en.

”Tiedätkö, mikä päivä tänään on?” Saan suustani. Mies murahtaa ja kääntyy pois kadoten laamojen sekaan sinne, mistä oli tullutkin. Yksi laamoista nappaa juustokakun palan lautaselta kädestäni ja mussuttaa sitä tyytyväisenä. Toinen kuolaa olkapäälleni. Katson miehen perään ankkakoteloani silitellen. Oliko siinä äsken mies, vai kuvittelinko minä vain?

Pikkusiskon kuolemisesta kertominen on surun läheisyyden lisäksi hankalaa myös siksi, että tarina olisi muuten varsin huvittava appelsiineineen päivineen, jos se ei päättyisi niin traagisesti. Usein aloitankin tarinan hauskana anekdoottina ja unohdan, että juuri tämä tarina oli se, jota piti välttää hauskassa seurassa. Alan varmaan käydä vanhaksi, mutta muistan päätöksen usein vasta kun se tulee kohdalle ja niin hauskasta jutusta tuleekin surullinen ja pilaan keskustelun tunnelman. Sitä seuraa aina – ja tarkoitan aina – vaivaantunut hiljaisuus. Minä en oikein viihdy vaivaantuneissa hiljaisuuksissa. Se tuntuu niin kitkerältä. Kuin sokeroimaton sitruunamehu. Omatkin kyyneleet nousevat pintaan yhtä vihaisina minulle, kuin muut tunnelman pilaamisesta suuttuneet keskustelukumppanini. Kun näin käy, olen ruvennut näyttämään itselleni ovenkahvaa ja anteeksipyydellen poistumaan paikalta aina liian äänekkäällä kanta-astunnallani. Minulle tulee niin kovin kylmä, kun ajattelen niitä appelsiineja, sitä naurua ja kun nauru yhtäkkiä loppui...

Ajatukseni tuntuvat ohuilta ja laamat ovat ryhtyneet parveilemaan piknikmatollani. Minun on pakko nousta seisomaan, sillä hetkellinen onneni ja yksityisyyteni on lopullisesti mennyttä. Ehkä voin pujotella laamojen välistä, kuten mieskin teki. Mutta sitä ennen minä otan keskiviikon lääkkeeni. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ankat hymyilevät minulle vähän liiankin kannustavasti. Luulen, että tänään on torstai...