Kuolemaantuomittu

Elämän sanotaan vilistävän silmien ohitse, kun kuolema kohtaa. Kun lasken pääni puiselle pölkylle ja pohdin siihen johtanutta elämääni, en voi olla olematta samaa mieltä. Onhan tässä vilissyt elämää kerrakseen. Ehkä nyt on jo aikakin sen tulla päätökseen.

Kansa on hiljaa, kun syytteeni luetaan. Mestaajana on seudun paras kirveen heiluttaja. Voin vain toivoa, että yksi isku riittää. Vaikka myönnän ansainneeni kaiken tämän, en silti soisi joutuvani kokemaan sitä, kun kaulaani hakataan lihassäie kerrallaan poikki. Kahdeksan iskua on kuulemma ennätys. Kahdeksan iskua on tällä pölkyllä joku piru parka ottanut niskaansa ennen kuin on suostunut kuolemaan. Ja vielä kaksi iskua ennen kuin kaula oli kokonaan poikki.

Puistatus kulkee läpi ruumiini ja koetan rentoutua. Tässä se loppu nyt on.

Olin minä joskus vielä melkein lainkuuliainen kansalainen. Niinkuin me kaikki. Ennen osasin olla melko varma siitä, että jos tekisin jotain todella väärin, jäisin takuulla kiinni. Joutuisin vastuuseen teoistani. Mutta kun kerran päästää pirun karsinaan, ei paluuta enää ole. Tiesin kaivavani kuoppaa omien jalkojeni alta, mutta ainoa suunta tuntui olevan alaspäin sen jälkeen, mitä tapahtui. Tahdoin vain kaivaa kuoppani pohjalle asti ja sitten luovuttaa itseni muiden käsiin. Ja niin minä olen tehnytkin. Uskokaa tai älkää, juuri nyt minusta tuntuu kuin tämä kaikki olisi vain odottanut minua jossain. Odottanut, että tuudittaudun turhaan turvallisuuden tunteeseen ennen kuin paljastaa todellisen kohtaloni Mutta antakaa, kun aloitan alusta.

Olin vaaleatukkainen pikkupoika, joka kasvoi maaseudulla pienessä kylässä. Juoksin kanojen perässä ja kilpaa koirien kanssa. Elin melko tavallisen ja rauhallisen nuoruuden. Sitten kasvoin ja päädyin rautasepän oppipojaksi. Otin kylästä tytön, joka oli yhtä vaalea kuin minäkin ja asetuimme sepän pajan takahuoneeseen asumaan. Vaimoni kuoli lapsivuoteeseen puolta vuotta myöhemmin (kyllä, olin perinteiden mukaan varmistanut, että hän on hedelmällinen ennen vihkivaloja) ja kasvatin pientä tytärtäni yksin niin hyvin kuin taisin. Tyttö mustui rautapajan savuisessa ilmassa ja jostain oikusta hänen tukkansa oli punainen. Vanhojen eukkojen mielestä huono enne, minun mielestäni kaunis väri kauniille tytölle.

Kun muukalainen tuli ostamaan hevoselleen uusia kenkiä, hän iski silmänsä minun nuoreen tyttööni vähän liiankin himokkaasti. En sanonut mitään, mutta olisi kai pitänyt. Tyttö oli juuri siinä iässä, että hän rakastui kaikkiin ja seuraavana päivänä hän karkasi. Jätti viestin pajan pöydälle: ”Rakastan sinua isä, mutta rakastan elämää enemmän.” Elämää... Se mies oli itse Saatana, siitä voin mennä takuuseen. Aloin jo olla vanha, mutta en aikonut antaa tyttöni mennä yhtä äkkiä kuin äitinsä ja niinpä jätin pajan opissani olleen nuoren miehen hoitoon ja lähdin muukalaisen perään.

Sain juoksuttaa koniani parinkin kylän läpi, kunnes kyselyjen jälkeen löysin lurjuksen ystävineen tyttäreni kimpusta. He olivat asettuneet paikalliseen majataloon ja kierrättivät huumattua ja jo kaikki voimansa menettänyttä tyttöäni sylistä toiseen ja joivat viinaa. Katselin ikkunasta, kun tyttöni viskattiin lopuksi nurkkaan kuin käytetty säkki. Miehet jatkoivat juhlimistaan ja minä vannoin, että tappaisin heistä jokaisen. Yksi kerrallaan. Hitaasti.

Hain tyttäreni miesten huoneesta, kun he olivat lähteneet viereiseen kapakkaan jatkamaan juhlaansa. Tyttö itki siinä, mihin hänet oli viskattu, eikä vastustellut, kun nostin hänen paljaan ruumiinsa varovasti käsilleni. Käärin hänet hellästi viittaani, kuten olin tehnyt viisitoista vuotta aiemmin tytön synnyttyä ja äitinsä kuoltua. Kyyneleet valuivat minunkin poskillani, kun kannoin lapseni ulos tuosta huoruuden pesästä. Tyttö oli avannut nuoren sydämensä viattomalle rakkaudelle ja muukalainen oli tuhonnut hänen koko sielunsa. Roistot saisivat vielä maksaa.

Vein tyttäreni paikallisen, tutun lukkosepän hoteisiin. Mies ei sanonut mitään, nyökkäsi vain, kun lainasin kirveen. Hänen vaimonsa otti tyttöni hoiviinsa itkien ja valitellen. Minä lähdin toimittamaan synkkää tehtävääni majataloon, josta olin roistot yhyttänyt.

Kun palasin rikospaikalle, miehet olivat jo palanneet ja sammuneet kuka minnekin. He eivät olleet huomanneet tyttäreni puuttumista. Tai eivät välittäneet: olivathan he jo saaneet hänestä ilonsa tälle illalle. Sidoin heidät kaikki. Yhden kiinni sängyn jalkoihin, toisen täysitammiseen pöytään ja kolmannen seinään pultattuun vaatetankoon. Miehet eivät havahtuneet toimitukseni aikana, joten saatoin aloittaa pääsyyllisestä: tyttäreni huoraksi ryöstäneestä muukalaisesta.

Iskin tylpän taltan miehen kämmeneen niin lujaa, että se upposi maalattiaan. Hän heräsi silmänräpäyksessä, mutta oli niin shokissa, ettei kyennyt päästämään ääntäkään. Pidin huolen, että hän näki, kuka minä olin ja tunnisti minut. Silmät pyörivät miehen päässä kuin mielipuolisella, mutta hän tiesi kyllä. Hän tiesi loppunsa tulleen. Iskin taltat myös hänen toiseen käteensä ja molempiin jalkoihin. Silloin hän sai äänensä takaisin ja rupesi karjumaan tuskasta. Viimeisen taltan iskin miehen kurkusta läpi ja huuto vaihtui korinaksi.

Toinen jäljellä olevista paskiaisista oli havahtunut toverinsa karjaisuun. Hän tuijotteli typeränä, kun lähestyin häntä kirveen kanssa. Vasta, kun iskin häneltä vasemman käden irti, hän ryhtyi karjumaan. Huudosta ja verestä välittämättä jatkoin, kunnes jokainen raaja oli ruumiista irrotettu. Lopulta hiljensin hänetkin iskulla keskelle otsaa. Aivot valuivat tekemästäni raosta ja mies tuijotti kieroon kuin yrittäen nähdä kirveen osumakohdan päässään.

Majatalon käytävästä kuului lähestyviä juoksuaskelia, kun kävin kolmannen uhrini kimppuun. Toistin kirveskäsittelyni häneen välittämättä miehen ruikuttavasta itkusta. Kun majatalon omistaja sai lukitun oven auki, seisoin jälleen joukkion johtajan ruumiin äärellä. Paskiainen korisi vieläkin ja tuijotti välillä minuun, välillä lävitseni. Kohotin kirveeni viimeistelläkseni hänenkin kohtalonsa, mutta majatalon väki oli päättänyt antaa miehen kärsiä vielä hetken pidempään. Minut raastettiin kuolevan luota ja raahattiin kievarin kautta varastohuoneeseen, jonne minut lukittiin pimeään odottamaan oikeutta.

Oikeutta, jota ei koskaan tulisi, sillä minun tyttäreni oli minulta jo viety. Minun tyttäreni, joka oli elänyt pienen elämänsä viattomana ja kauniina. Punahiuksinen enkelini. Hänen äitinsä, jota olin tahtonut rakastaa, oli jättänyt minulle vain tämän tyttären, jota rakastin niin, että joudun siitä nyt hengelläni maksamaan. Tyttären, jonka kohtalona oli rakastua ja joutua raiskaamaksi.

Sain nähdä tyttäreni viimeisen kerran eilen. Hän ei enää puhu, ei naura. Lukkosepän vaimo itki miehensä olkaa vasten, kun tyttö ei tunnistanut omaa isäänsä. Tuijotti vain eteensä ja kuolasi hiljaisena. Minun tyttöni. Ne paskiaiset olisivat ansainneet kuolla vähintään kahdesti

Kuolemantuomioni ei tullut minulle yllätyksenä. Otin sen vastaan kirkkain mielin: kirveen jälkeen minua vasta odottaa lopullinen tuomio. Siitä olen varma. Ehkä tapaan vaimoni. Kenties tyttärenikin on jo siellä jossain minua odottamassa – vain hänen ruumiinsa on enää jäljellä siinä kuolaavassa olennossa, joka jää lukkosepän hoitoon, kunnes he laittavat tytön johonkin laitokseen. Minä lasken pääni pölkylle ja muistan vielä hetken sen kauniin tyttölapsen, joka hän vielä kuukausi sitten oli. Toivon vain, että kuolema tulisi yhdellä iskulla.