Säkissä

Pienellä Pirkalla oli pitkä päivä takana. Pirkka oli syönyt suklaata koko aamun ja viettänyt sitten erinäisiä tunteja seuraten äitinsä pullanleivontaa. Pitkän tovin Pirkka oli pohtinut, miten parhaiten onnistuisi viemään pullataikinasta sopivia suupaloja – tai vähän enemmänkin – ilman että äiti huomaisi mitään. Lopulta sopiva tilaisuus osui kohdalle.

Ovikello keskeytti äidin leipomisen. Sillä hetkellä, kun äiti jauhoisia käsiään pöllytellen kääntyi pois pöydän luota ja lähti kohti ovea, Pirkka pomppasi piilostaan pöydän alta ja nappasi roiman kourallisen taikinaa pöydälle jääneestä möhkäleestä. Hän tunki sen samantien suuhunsa ja posket pullottaen kouraisi vielä toisen samanlaisen möykyn ennen kuin rynnisti kohti vaatehuonetta mutustaen poskiinsa keräämäänsä aarretta.

Pirkan voitonriemu ei kestänyt kauaa. Hän kompastui olohuoneen lattialla lojuneeseen istuintyynyyn ja juuri silloin joku tarttui häntä takaa tukasta kiinni niin että kirpaisi. Pirkka kakoi pullataikinaa kurkustaan koettaen keksiä selitystä vihaiselle äidille: taikinaahan se vain oli. Yhtäkkiä hän kuuli äitinsä nyyhkäisyn ja näki tumman hahmon tämän yllä keittiön pöydällä pullajauhojen pöllytessä kaiken ympärillä kuin puuterilumi. Kohta kaikki kuitenkin pimeni Pirkan silmissä, kun häntä retuuttanut tunkeilija sulki hänet säkkiin.

Säkki viskattiin nurkkaan ja Pirkka löi päänsä seinään. Hän tunsi pimeän ympärillään paksuuntuvan, kun joku potki säkkiä ulkoa päin. Kipua ei kohta enää kuitenkaan tuntunut ja hän lepäsi tyytyväisenä pimeyden samettityynyllä pullan ja veren maun sekoittuessa hänen suussaan.

...

”Siinä on poika.” Violetti kani totesi vaaleanpunaiselle kissalle, kun Pirkka lopulta älysi, etteivät ne olleetkaan unikuvia vaan ihka eläviä otuksia.

”Niinpä näkyy olevan.” Vastasi kissa välinpitämättömänä ja nuolaisi toista etutassuaan.

”Pieni poika.” Kani tarkensi ja kissa hymähti.

”Keitä te olette?” Pirkka kysyi. Hän laittoi käteensä jääneen taikinanpalan suuhunsa ja imeskeli siitä kardemumman aromia. ”Ei teitä ole olemassakaan.” Hän sitten totesi ja sai eläimet säpsähtämään. Ne katsoivat ensin toisiinsa ja sitten takaisin Pirkkaan purskahtaen rehevään nauruun.

”Po-po-po-poika ei u-u-u-usko....m-m-m-meihin..!” Kani hekotti riemastuneena. Kissakin hihitti sihisten, eikä Pirkka oikeen käsittänyt, mikä tässä nyt oli niin huvittavaa.

”Ei liloja pupuja ole olemassa. Eikä kissat ole punasia.” Hän totesi tietävästi, mutta lisäsi sitten vielä sanansa vakuudeksi: ”Äiti sanoo aina, ettei pidä höpöttää sellasista, mitä ei ole.”

Kani jatkoi hekotustaan entistä äänekkäämmin pyyhkien vettä silmistään. Kissa kuitenkin pyöräytti silmiään ja hörähti ennen kuin huokaisi syvään.

”Äitisi taitaa olla oikeassa. Meitä ei oikeasti ole olemassa.” Kissan vastaus sai kanin melkein tikahtumaan nauruunsa. ”Äh, ole sinä nyt siinä.” Vaaleanpunaista kattiakin nauratti, Pirkka näki sen, mutta se vastusti kiusausta. Pirkka nielaisi taikinan palan ja otti paremman asennon seinää vasten.

”En minä saa puhua sellaisten kanssa, joita ei ole olemassa.” Pirkka sanoi ja ryhtyi rapsuttamaan kynnen alustaa. Ehkä jos hän ei kiinnittäisi eläimiin huomiota, ne lähtisivät pois. Kanin naurukohtaus alkoi pian helpottaa ja se selvitti kurkkuaan.

”Mutta jos meitä ei ole olemassa, emme me oikeasti edes puhu.” Kani aloitti ja vinkkasi kissalle silmää. ”Silloin sinä et siis todella puhu meidän kanssamme.” Kissa tukahdutti tyrskähdyksensä, kun Pirkka rypisti kulmiaan. Ehkä se oli totta tuokin.

”Ja nyt kun se asia on selvitetty, voimme kai esittäytyä.” Kani kumarsi niin syvään, että sen violetit korvan päät koskettivat tummaa säkin pohjaa Pirkan jalkojen edessä. ”Minä olen Alias. Ja tämä tässä on-”

”Nick, palveluksessasi.” Kissakin teki kumarrusta imitoivan eleen je heilautti hännällään ilmassa elegantin kaaren.

”Minun nimeni on Pirkka.” Pirkka vastasi automaattisesti.

”Me olemme täällä säkissä odottaneet jotakuta saapuvaksi ja nyt haluammekin toivottaa sinut tervetulleeksi, sillä sinä olet valittumme.” Kanin ääni värähti sen lausuessa nämä harjoitelluilta kuulostavat sanat.

”Minä olen mikä?” Pirkka kysyi ja unohti kynsiensä kaivelun.

”Sinut on valittu johdattamaan meidät uuteen uljaaseen maailmaan.” Kissa selitti kärsivän näköisenä ja lipaisi huuliaan. Se tassutteli sulavasti Pirkan ympäri tämän seuratessa vaaleanpunaista otusta ensin oikean, sitten vasemman olkansa ylitse.

”Olemmeko me aivan varmoja, että tämä poika on hän, jota olemme odottaneet?” Kissa kysyi kanilta päästyään kierroksensa loppuun. Kani nyökkäsi pontevasti ja heilautti viiksiään.

”Mihin maailmaan..?” Pirkka kysyi ja muisti sitten, mitä hänen äidilleen oli käynyt ennen kuin hän oli joutunut säkkiin. ”Minä haluan äidin luo...” Hän tunsi itkun kuristavan kurkkuaan ja pulleat pisarat valuivat pitkin pojan punervia poskia. Kissa näytti hiukan vaivaantuneelta, mutta kani pörhisti rintakarvojaan.

”Noniin, noniin. Sinun äitisi odottaa sinua siellä, mihin me olemme menossa.”

”Äiti?” Pirkka kysyi varovasti kyyneleitä pyyhkien. Kani nyökkäsi.

”Kyllä. Äiti odottaa siellä. Mutta me tarvitsemme sinua viemään meidät sinne.”

”Teidät kaksiko?” Pirkka kysyi hiukan lohdutettuna. Kani ja kissa jakoivat katseen.

”On meitä enemmänkin.” Kani sanoi ja viittilöi Pirkkaa seuraamaan. Kissa luikahti pimeyteen vaaleanpunaisena salamana ja Kani lähti hyppimään sen perään. Pirkka koetti hapuilla käsillään säkin reunoja löytääkseen suuaukon, mutta pimeässä näkymätön säkki vain jatkui ja jatkui niin kauas, kuin Pirkka hapuillen ylsi. Kani kääntyi katsomaan ja huiskutti Pirkkaa jälleen seuraamaan itseään. Paitansa reunaan niistäen Pirkka nousi kontalleen ja lähti polvillaan seuraamaan eläimiä syvemmälle pimeyteen.

...

”Skidi ei oo liikkunu vähään aikaan.” Sanoi ääni pimeässä.

”Hyvä vaan. Heitä meneen.” Vastasi toinen. Kuului loiskahdus ja auto kiihdytti pois. Pirkka seurasi violettia kania ja vaaleanpunaista kissaa. Hänen oli määrä johdattaa heidät kaikki uuteen, parempaan maailmaan. Siellä äiti olisi vastassa ja antaisi pullataikinaa niin paljon, kuin Pirkka jaksaisi syödä.