Maailman ensimmäinen lapsi

Kun ihmiset eivät viiteentoista vuoteen olleet enää lisääntyneet, tunnelma alko olla aika epätoivoinen. Tiedemiehet työskentelivät lakkaamatta kloonausteknologian parissa ja kansa odotti kauhulla, koska koko systeemi kaatuisi, koska uutta verta ei enää tulisi, eikä ihmiskuntaa pian ehkä enää olisi. Niinpä minun raskauteni oli yhtäkkiä koko maailman ihme. Ei vain minun ja mieheni yksityinen onni vaan joka ikinen oli yhtä onnellinen ja jännittynyt vatsani kasvusta, kuin minä ja minun mieheni.

Aluksi olin melko varma, että raskaus menisi kesken. Niin ne viimeisetkin raskaudet olivat menneet. Mutta kun alkoi näyttää siltä, että lapsi selviäisi, mediajännitys kiihtyi kiihtymistään. Kaikki pidättivät hengitystään, kun minun ultraääneni julkistettiin iltauutisissa. Lapseni sydämen lyönnit kaikuivat halki maailman lähes jokaisessa olohuoneessa. Minulla ei ollut vaihtoehtoa. Tämän luokan uutista ei sopinut salata.

Kun tuli aika selvittää lapsen sukupuoli, minua alkoi ensi kerran pelottaa. Mitä jos se olisi tyttö? Kätilö ei saanut selvää, oliko lapsi tyttö vai poika. Samalla, kun minä huokaisin helpotuksesta, koko muu miljardiyleisö huokaisi pettymyksestä. Jokaisella kuvauskerralla minun oma armaani kierähti niin, ettei voinut sanoa juuta eikä jaata. Sukupuolesta tulisi siis yllätys.

”Maailma odottaa poikaa.” oli mieheni sanonut ensimmäisen kuvausyrityksen jälkeen. Katsoin häntä pitkään ennen kuin korjasin: ”Ei. Maailma odottaa tyttöä. Lisääntymiskykyistä tyttöä.”

”Kuka hänet siittäisi?” Minun katseeni oli kylliksi kertomaan miehelleni koko karmivan totuuden. Jos lapseni olisi tyttö – niinkuin aloin jo vakaasti uskoa – kaikki maailman nuoret miehet odottaisivat vain pääsevänsä siittämään hänet. Siitä hetkestä lähtien, kun tyttäreni kuukautiset alkaisivat, hän olisi uuden ihmiskunnan synnytyskone. Ottaen tietysti huomioon sen mahdollisuuden, että hän olisi yhtä maho, kuin kaikki muutkin maailman naiset. Odotin samaa kohtaloa myös omalle kohdalleni, mutta sitä en kyennyt sanomaan ääneen. Sitäpaitsi hän keksi sen aivan itse.

”Et voi olla tosissasi! Eihän...Kyllähän...Mutta nuorimmat lapset ovat vasta viisitoistavuotiaita.”

”Kaksikymmentäkahdeksan, kun tyttäreni täyttää 13. Silloin minulla alkoivat omat kuukautiseni.”

”Eihän se ole niin paha.”

”Mutta geenien monipuolisuuden takia mahdollisimman monen tulee tehdä lapsi hänen kanssaan. Ja usko vain, he tulevat käymään tytöstämme kauppaa. Maailman rikkaimmat tarjoavat mitä vain saadakseen oman sukunsa jatkumaan meidän tyttäremme kautta.... Se tekee neljä lasta kolmessa vuodessa – tai vähintään lapsi per vuosi. Maailma todellakin toivoo tyttöä. Minä toivon poikaa, mutta alan olla jo melko varma...”

”Entä sitten sinä...? Sinähän olet jo varmasti hedelmällinen! Tulevatko he tarjoamaan sinustakin miljoonia?!” Minun ei tarvinnut edes nyökätä. Yhtäkkiä miehenikin tajusi, miten tämä onnellinen raskaus ei kenties olisikaan niin onnellinen pidemmän päälle.

”Mitä meidän tulisi tehdä?”

”Minä haluan synnyttää kotona. Jos lapsi on tyttö-”

”Minä en halua tappaa omaa lastani, en vaikka häntä odottaisikin julkinen huoruus!”

”Rauhoitu kulta, en minä sitä ollut ehdottamassa.” Suutelin vatsani ylle kumartuneen mieheni hiostunutta otsaa ja rapsutin hänen hiuksiaan. ”En minä sellaista ole tekemässä. Minäkin haluan lapsemme elävän, mutta minä haluan, että hän saa itse valita kenen kanssa, milloin ja missä on valmis tekemään lapsia – jos siihen kykenee.”

”No mitä sinä sitten ehdotat?”

”Synnytän siis kotona. Synnytystä en halua kuvattavan. Haluan, että synnytyksessä on apuna vain yksi ainoa, luotettava kätilö – ehkä äitini – ja jos lapsi tosiaan on tyttö, kuten pahoin pelkään, haluan että sinä otat hänet ja minut ja viet meidät piiloon. Jonnekin kauas pois, missä voimme kasvattaa pienokaisemme rauhassa. Maan alla. En välitä, vaikka me olisimme hänen ainoat ihmiskontaktimme ennen teini-ikää, kunhan minun tytärtäni eivät kaikki maailman miehet raiskaa.”

Mieheni suuteli poskiani, jotka olivat kostuneet kyynelistä. Hän lupasi piilottaa meidät niin hyvin kuin taisi. Näin hädän hänen silmistään, mutta näin myös vakaumuksen: mieheni, rakkaani, oli päättänyt tehdä minkä suinkaan kykenisi estämään katastrofin.

Kun synnytyksen aika koitti, media nurisi katkerana oven takana: olin ilmoittanut vasta viime tingassa, etten aio päästää heitä näkemään elämän ihmettä. En usko, että olisin kyennyt kestämään pidempää painostusta, sillä synnytyksen näkemiseen tuntuivat kaikki olevan oikeutettuja. Minä vetosin siihen, miten hankalaa se muutenkin tulisi olemaan, ilman että pitäisi keskittyä poseeraamaan kameralle...

”Mutta eihän sinun ole tarkoitus poseerata!”

”Ihmiset haluavat otteita OIKEASTA elämästä!”

”Lastahan me tulimme kuvaamaan, emme sinua!”

Lopulta he kuitenkin suostuivat siihen, että saisivat nähdä lapsen heti syntymän jälkeen. Mieheni oli palkannut molemmat veljensä ovelle vahdeiksi. Äitini toimi kätilönä. Vain hän tiesi, mitä aioimme tehdä, jos lapsi olisi tyttö. Mieheni oli itse kaivanut tunnelin synnytyshuoneena toimivan makuuhuoneen alta rantaan, missä meitä odottaisi vene ja ruokatarpeita sekä muuta välttämätöntä. Toivoimme pääsevämme karkuun kyllin nopeasti, jottei meitä kyettäisi seuraamaan mieheni löytämään piilopaikkaan. En ollut edes antanut hänen kertoa itselleni, mihin olimme menossa. Minä luotin häneen.

Synnytys sattui. Se sattui enemmän kuin mikään, mitä olen ennen kokenut. Tuskin se kuitenkaan sattui enempää, kuin kenenkään muun synnytys. Ja minä selvisin siitä melko nopeasti. Mieheni seisoi vieressäni tiputellen hikipisaroita kuumana hohkaaville kasvoilleni ja näin, miten hän rukoili poikaa. En olisi koskaan uskonut näkeväni miestäni rukoilemassa, mutta tämän näyn muistan aina. Hän halusi, että pakomme jäisi tekemättä, ettei meidän tarvitsisi piilotella vastasyntyneen lapsen kanssa. Kun ponnistin viimeisen kerran tiesin jo, että tuo toivo oli turha.

”Se on tyttö!” äitini kiljahti ja vavahti sitten itsekin sanojensa merkitystä – ja erityisesti äänekkyyttä. Hyssyttelimme häntä ja minä parkaisin kuin synnytystuskissani. Nyt piti pelata aikaa niin paljon, kuin mahdollista.

Mieheni nappasi pakkaamamme tavarat ja äitini pestessä vastasyntynyttä lastani, minä nousin varovasti vuoteesta ja pesin itseni samassa astiassa. Lapseni käärittiin vaippoihin ja minä sain ylleni omat vaippani. Lupasin vielä äidille vain levätä seuraavat päivät pakomme jälkeen ja hän puolestaan vannoi viivyttelevänsä toimittajia niin kauan kuin mahdollista. Laskeuduimme tunneliin ja äitini peitti sen suuaukon pöydällä.

Seuraavista hetkistä minulla on vain sumeita muistikuvia. Juoksimme pimeässä. Näin valoa tunnelin päässä ja pyörryin. Mieheni kantoi minut ja lapsemme veneeseen loppumatkan. Koneet jylisivät ja vesi kohisi. Lapseni itki ja huusi minkä uusista keuhkoistaan irti sai. Hänen äänensä on kirkkain muisto noista hetkistä ja siksi päätinkin nimetä hänet Aariaksi.

Nyt, kun olemme piilotelleet ensimmäisen kuukauden ja mieheni on jo pariin otteeseen käynyt noutamassa lisää tarpeistoa, olen melko varma, että suunnitelmamme toteutui. Haluan tähän päiväkirjaan tallentaa kaikki meidän kokemuksemme täällä, piilossa maailmalta. Tahdon, että elämästämme jää jälki – siltä varalta, että me emme enää täältä poistu. Juuri nyt mieheni on jälleen matkalla kotiin. Hän hakee myös äitini luoksemme. Kukaan ei saa tietää, mihin olemme joutuneet. Kukaan muu ei saa tietää, että maailman ensimmäinen lapsi oli kuin olikin tyttö.