KIK - Kun elämä ei enää riitä

Kynä painui paperiin synkeän huokauksen saattelemana.

”Kun luette tämän, minä olen jo poissa. En halunnut teidän järkyttyvän aiemmin kuin oli tarpeen, joten saatte tietää kuolemastani vasta, kun se on jo tapahtunut. Kenenkään on turha syyttää itseään. Tämä oli minun oma päätökseni. En yksinkertaisesti enää jaksa. Ja ehkä minä synnyin juuri kuolemaa varten. Joidenkin on kuoltava, jotta toiset voisivat elää... Olen koettanut elää, mutta ei minusta ole siihen. Hyvästi siis ja tietäkää, että rakastin teitä kaikkia. Minulla oli hyviä hetkiä kanssanne ja elämä oli joskus hyvääkin. Siinä oli kuitenkin liikaa tuskaa ja kärsimystä, jotta minä olisin sitä kyennyt jatkamaan. Kiitos siis kaikesta. Jos on olemassa jotain kuoleman jälkeen, ehkä kohtaamme siellä. Toivon kuitenkin, että mitään ei enää ole ja pääsen vihdoin rauhaan, jota nyt niin kaipaan. Teidän Paulinne”

Pauli nojasi tuolissaan taaksepäin ja imeskeli kynän päätä mietteliäänä. Olikohan tässä nyt kaikki...? Hän oli hoitanut testamentin ja velkansakin hän oli saanut maksettua hiukan penniä venyttämällä. Ei sitä ollut paljoa ollut, pari hassua kymppiä sinne ja toinen tänne, mutta nyt se oli kaikki hoidettu. Hän ei ollut tälle maailmalle enää mitään velkaa. Paitsi henkensä. Sen hän oli päättänyt päättää hirttosilmukkaan. Hän oli testannut silmukan kestävyyttä kahvakuulista rakentamillaan painoilla ja tullut siihen tulokseen, että ikkunasta hyppääminen hirttosilmukka kaulassa lienisi paras vaihtoehto. Siinä olisi hyvä mahdollisuus, että hänen niskansa katkeaisi ennen kuin hänen tarvitsisi itseasiassa kuristautua kuoliaaksi. Ja toisaalta kestäisi jonkin aikaa ennen kuin kukaan saisi kiskotuksi häntä pois ikkunastakaan, jolloin hänellä olisi myös hyvää aikaa kuristautua, jos niikseen tulisi. Siinä onnettomassa tapauksessa, että köysi katkeaisi, hänellä olisi vielä mahdollisuus pudota kuolemaansa. Seitsemän kerrosta luulisi riittävän, joskin toivottavasti siihen ei jouduttaisi. Suolihuuhtelupussi oli jo ostettu ja hänen tarvitsisi enää tyhjentää itsensä, jottei ruumiinpesijöillä olisi turhaan ylimääräistä työtä. Kynnet oli leikatut ja viilatut ja kaula hyvin kosteutettu ja rasvattu, jottei se raapiutuessaan menisi turhan paljoa rikki.

Kaikki oli siis valmista. Mutta miksi tämäkin kirje tuntui niin teennäiseltä ja väärältä? Hän rypisti paperin ja heitti sen roskakoriin, jossa pari edellistä yritelmää lojuivat jo hylättyinä. Hän oli aloittanut todella pitkällä kirjeellä, joka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Se oli kuitenkin alkanut näyttää siltä, kuin hän ei olisi halunnutkaan kuolla, joten hän oli hylännyt kyhäelmän ja kirjoittanut uuden, lyhyemmän. Pikkuhiljaa kirjeet olivat lyhentyneet ja lyhentyneet. Ehkä jos yrittäisi vielä jotain.

”Kun minä nyt olen kuollut, tahdon teidän ymmärtävän, että päätös oli yksin minun. Kyse oli minun elämästäni ja vaikka tiedän, että se sattuu teihin nyt, tulette huomaamaan, että olonne pian helpottuu. Kuolemasta tehdään aivan liian suuri haloo. Elämä jatkuu joka tapauksessa ja meidän kaikkien on kuoltava joskus. Rakastin teitä kaikkia, elämä vain oli liikaa minulle. Kiitos kaikesta ja ehkä vielä kohtaamme jossain! Pauli”

Pauli pidätti hengitystään, jotta saisi työnnettyä turhan melankolisuuden pois mielestään. Hän oli jo itkunsa itkenyt. Nyt oli aika lopettaa vetistely ja ottaa elämä omiin käsiin. Tarkemmin sanottuna ottaa oma kuolema omiin käsiin. Häntä oli patistettu ryhdistäytymään ja huolehtimaan itsestään ja nyt hän aikoi sen tosiaan tehdä. Nyt hän tunsi todella olevansa itsenäinen ja aikuinen mies. Hänhän pitäisi huolen siitä, että kuolisi pois. Pois kuormittamasta yhteiskuntaa ja maailmaa.

Tottakai ajatus jännitti. Se pelotti, kauhistutti, itketti, masensi ja ties mitä. Mutta Pauli oli viime aikoina vain kasvattanut omaa varmuuttaan siitä, että tämä oli juuri se, mitä varten oli oikeastaan syntynyt. Jos maailma halusi ihmisten kautta kokea itsensä erilaisilla tavoilla ja tutkia itseään monesta eri näkökulmasta, miksei itsemurhaaja ollut yhtä pätevä näkökulma, kuin kaikki muutkin? Maailmassa on aivan liikaa ihmisiä jo sinällään, eivätkä ne edes tappamalla lopu. Yksi sinne tai tänne tuskin merkitsee paljoakaan, jos sillä pääsee eroon edes osasta kaikesta siitä huonosta olosta, mitä maailmassa on. Itsemurha todellakin on ratkaisu: se ratkaisee elämän ja siihen liittyvät tuskat hetkessä ja yhdellä kertaa. Lopullisesti. Varsin tehokas ratkaisu siis.

Pauli heitti tämänkin kirjeen pois ja kirjoitti sitten: ”Ketään ei tule syyttää, tein tämän itse ja omasta tahdostani. Pauli” Se kuulosti jo varsin hyvältä. Hän päätti tyytyä siihen. Eipä sillä kai lopulta niin väliä olisikaan. Vielä viesti itsemurha-foorumille ja suolen puhdistus, niin olisi aika lopettaa tämä pelleily. Kaikki tämä vaiva niinkin yksinkertaisen asian, kuin kuolemisen takia tuntui naurettavalta. Mutta kaipa sitä piti ottaa kaikki muut huomioon, ettei sitten voitaisi sanoa, että Pauli olisi ollut jotenkin itsekäs ratkaisussaan...

Pauli oli sattumalta törmännyt itsemurhaa hautovien foorumille (”Ei elämän puolestapuhujia tai muita trollaajia: vain tosimielessä sitä suunnitteleville”). Keskustelijat pohtivat keinoja ja syitä ja vaikka toki välillä jotkut tulivat itkemään omaistensa itsemurhia, heidät poistettiin tai vähintään annettiin varoitus hyvinkin nopeasti. Foorumilla oli niin paljon osanottajia, ettei sitä edes huomannut, jos joku ei enää sinne kirjoitellutkaan. Eikä kestään koskaan voinut tietää varmasti, oliko foorumilta poistumisen syy se, ettei enää huvittanut siellä käydä vai se, että oli tosissaan hoitanut homman loppuun. Paulikin oli lukenut näitä surkeita ihmiskohtaloita. Varsinkin ne kirjoitukset, jotka olivat itsemurhaa yrittäneiden tekemiä, olivat kaikista masentavimpia. Jotkut olivat yrittäneet moneen otteeseen, mutta aina heidät oli löydetty liian aikaisin tai jokin muu osa suunnitelmaa oli pettänyt. Halu ei poistunut, mutta valvonta lisääntyi kerta kerralta, eikä suunnittelukaan ollut enää niin helppoa. No. Pauli ei aikonut olla yksi heistä, mutta pahalta se tuntui. Että joku, joka halusi kuolla ei vain kykenisi siihen...

”Jossain oli joskus järjestetty ihan itsaritalkoot. Porukalla vetäneet ittensä piippuun. Sellanen vois olla aikamoinen yhteishengen kohottaja.” Pauli luki uusimman viestin 'Luovien itsensä murhaajien listalta'. Keskustelua oli jo syntynyt aiheesta jonkun verran ja hän uppoutui pohtimaan ajatusta muiden kanssa. Millaista olisi tehdä joukkoitsemurha. Niin kuin se elokuvakin (tai kirjahan se taisi alkujaan olla): Hurmaava joukkoitsemurha. Siinä voisi sitten tarkistaa, että kaikilla on solmut tiukalla, tarpeeksi lääkkeitä tai kyllin terävä veitsi – ja hyvä ote. Tarkemmin ajatellen aivan loistava idea!

”Ehkä meijän pitäs perustaa itsariklubi. Perustus-, järjestäytymis- ja päätöskokous kaikki yhdessä. Tehokkain yhdistys ikinä.” Pauli kirjoitti hetken mielijohteesta ja naureskeli ajatukselle. Hän otti suolihuuhtelupussin ja vetäytyi kylpyhuoneeseen. Hän ei ollut aiemmin tehnyt suolihuuhtelua, mutta oli lukenut siitä jonkin verran ja vakuuttunut, että huuhtelu – epämukavuudestaan huolimatta – olisi parempi vaihtoehto kuin ulostuslääkkeet. Hirttäytyminen näyttäisi tarpeeksi inhottavalta jo ilman suolen tyhjentymistä housunlahkeeseen ja hän halusi olla varma puhtaudestaan kuollessaan.

Palatessaan tietokoneen ääreen yli tuntia myöhemmin takapuoli kihelmöiden, hän huomasi järkytyksekseen sähköpostiosoitteensa tulvivan yksityisviesti-ilmoituksista. Ne olivat kaikki foorumilta. Näinkö ihmiset reagoivat hänen itsemurhailmoitukseensa!? Aikoivatko kaikki nyt houkutella hänet luopumaan tästä ainoasta hyvästä ideastaan ja pitävästä päätöksestään kaiken tämän jälkeen? Tuohtuneena Pauli avasi ensimmäisen viestin, eikä alkuun ymmärtänyt, mihin siinä viitattiin. Joku tyttö puhui loistavasta ideasta, johon hänkin halusi tulla mukaan. Pian hän kuitenkin muisti, ettei ollut edes jättänyt itsemurhaviestiään vielä. Klikatessaan seuraavan viestin auki hän huomasi lukevansa neljätoistavuotiaan pojan mielipidettä siitä, miten joukkoitsemurhat ovat aina huono idea, koska joku kuitenkin jänistää ja kerää kaikki sympatiapisteet syyttämällä idean keksijää aivopesusta ja manipuloinnista. Pauli avasi foorumissa jälleen luovan itsemurhakeskustelun ja huomasi senkin täyttyneen innokkasta spekuloinnista liittyen siihen, minkälainen tämä itsemurhakerho olisi rakenteeltaan.

Kasvavan hämmennyksen vallassa Pauli kahlasi läpi viestejään ja tunsi, miten vastuu lankesi hänelle. Hän oli idean isä, sanoi eräskin kaksikymppinen tyttö. Hänen pitäisi ottaa asia hoitaakseen ja ryhtyä yhdistyksen elinikäiseksi puheenjohtajaksi – niin lyhytaikainen pesti kuin se olikin. Pauli ei tiennyt, pitäisikö hänen itkeä vai nauraa. Hän vilkaisi itsemurhakirjettään pöydän reunalla ja valmiiksi patteriin sidottua köyttään. Saattaisiko hän uhrata tämän loistavan hetken vain siitä hyvästä, että saisi autettua itsensä lisäksi muutaman muun masentuneen pois tästä maailmasta? Ryhmätilaisuus saattaisi rohkaista myös ujompia ja pelokkaampia asiasta kiinnostuneita yrittämään tätä viimeistä oljenkortta elämänsä uhkapelissä. Mitä useamman yksityisviestin Pauli luki, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli, että vain organisoituneena saattaisivat itsemurhaajat onnistua haluamallaan tavalla. Niinpä hän teki päätöksensä: elämä jatkukoon vielä niin kauan, kuin menisi tämän joukon kokoamiseen ja joukkoitsemurhaamiseen. Hän loi suljetun keskustelun, johon päästi vain hänelle yksityisviestiä lähettäneet ja ilmoitti päiväksi viikon päästä. Lauantaina 5.2. kello 18.00 Kuolleiden Itsemurhaajien Klubi (KIK) kokoontuisi ensimmäisen – ja viimeisen – kerran.

Yksi osallistujista tiesi hyvän vajan isänsä metsästä, johon kaikki KIKin viisitoista jäsentä mahtuisivat hoitelemaan itsensä pois päiviltä. Kolmasosa oli suunnitellut hirttäytyvänsä suunnilleen samalla tavalla kuin Paulikin. Kaikki olivat tyytyväisiä vajan korkeimman tukirakenteen laatuun vajan omistajan pojan kuvauksen perusteella. Loppuryhmä oli suunnitellut viiltävänsä ranteitaan tai syövänsä lääkkeitä. Yksi oli jopa kehittänyt kotitekoisen sähkötuolin itselleen. Sähkötuoli herätti kahden viiltelyä suunnitelleen tytön mielenkiinnon, joten tämä keksijänero lupasi rakentaa tytöille omansa, jotta he pääsisivät myös osallisiksi pojan sähköinsinöörin taidoista. Pauli tunsi olonsa paremmaksi kuin aikoihin kuullessaan pojan todella opiskelleen sähköinsinööriksi: tämä olisi hänen ensimmäinen työnkuvansa ja palkkana olisi ikuinen unohdus! Mikä sen parempaa!?

Ennen kuin klubi kokoontuisi lähimetsän vajassa, Paulin piti käydä tarkastamassa paikan laatu siltä varalta, että suunnitelmassa olisi sittenkin joitain aukkoja nyt, kun sitä oli tekemässä yhden pään lisäksi yli tusina muita. Vaja oli kuitenkin yksityisomistetun metsän keskellä. Sen seinät olivat peltiä ja betonia. Katon tukirakenteet kestivät myös Paulin kahvakuulapainotestin ja kaiken lisäksi vajassa oli oma sähkögeneraattori sähkötuoleja varten. Sähköinsinööri toi tuolit erään pakokaasulla itsensä tukehduttamista suunnitelleen, mutta sittemmin hirttäytymisestä päättäneen miehen Audilla vajaan vain päivää ennen h-hetkeä. Audin omistaja oli päättänyt vaihtaa itsensä lopettamisen Audista hirttosilmukkaan sen jälkeen, kun oli lukenut itsemurhaajien klubista foorumilla. Hän sanoi, ettei ollut koko elämänsä aikana tuntenut tarvetta minkäänlaiseen sosiaaliseen elämään, mutta tuohon keskusteluun liityttyään hän oli vihdoin tuntenut olevansa kuin kotona. Jos elämä ei ollut ollut sosiaalinen, ainakin kuolema olisi sitä moninkerroin!

Pauli oli kaikenkaikkiaan tyytyväinen suunnitelmien etenemiseen. Hän oli lopulta iloinen myös siitä, ettei ollut tappanut itseään vielä ensimmäisen suolihuuhtelun jälkeen. Hänestä oli alkanut tuntua, ettei yksi kerta riittäisi koko suoliston tarpeelliseen puhdistukseen ja niinpä lauantaina 5.2. hän istui jälleen pöntöllä tällä kertaa varmana siitä, että tämä oli hänen viimeinen päivänsä tässä maailmassa.

Ajaessaan bussilla kahden muun KIKin jäsenen kanssa kohti kohtaloaan, Pauli tunsi käsiensä hikoavan. Hän oli säästänyt viimeisimmän itsemurhakirjeensä, jonka oli jättänyt työpöydälleen. Kirjeessä luki edelleen: ”Ketään ei tule syyttää, tein tämän itse ja omasta tahdostani. Pauli” Hän oli lisännyt siihen vielä Post Scriptumiksi vajan sijainnin ja ajankohdan, jolloin klubi kokoontuisi. Siinä vaiheessa, kun joku löytäisi kirjeen, olisi takuulla jo myöhäistä.

Pitääkseen itsemurhaajien foorumin ajantasalla tästä jännittävästä tapahtumasta hän oli ottanut kannettavan tietokoneensa mukaansa. Koko foorumi ei ollut viikon ajan muusta puhunutkaan kuin Kuolleiden itsemurhaajien kerhosta. Kaikki halusivat tietää, miten yrityksessä kävisi, joten Pauli oli luvannut päivittää viimeisen viestinsä aivan viime hetkillä. He olivat päättäneet, että suorituksen onnistumispotentiaalia lisätäkseen he ajoittaisivat itsemurhansa aavistuksen toisistaan erilleen. Näin he saisivat kukin oman hetkensä, jota muut pääsisivät todistamaan ja jossa kaikki muut voisivat olla tukena ja turvana. Kuitenkin jänistämisen minimoidakseen Pauli oli lupautunut olemaan viimeinen ja pitämään huolen siitä, että kaikki olisivat turvallisesti poissa elävien kirjoista ennen kuin päästäisi lopulta itsensäkin päiviltään.

Kun kaikki olivat kokoontuneet vajaan ja kello tuli tasan kuusi, Pauli avasi Kuolleiden itsemurhaajien klubin järjestäytymiskokouksen. Hän oli halunnut tehdä tästä ainoasta puheenjohtajaroolistaan pätevän, joten noudattaen kaikkia laillisen yhdistyksen kokouksen sääntömääräisiä vaiheita hän avasi kokouksen, totesi sen lailliseksi ja määräysvaltaiseksi sekä valitsi sihteeriksi vajan omistajan pojan. Hän oli pieni, juuri seitsemäntoista täyttänyt tummatukkainen nörtin alku ja innoissaan saamastaan kunniasta. Pauli halusi pitää pienen puheen ennen kuin toiminta pääsisi todenteolla vauhtiin. Ylpeänä hän katsoi seuralaisiaan. Neljätoista melkoisen nuorta ja yksinäistä ihmistä. Neljätoista ihmisen alkua, jotka olisivat pian lopettaneet itsensä. Heillä oli vapaan maan kansalaisina oikeus päättää siitä, mitä tapahtui heidän ruumiilleen. Siitä he olivat kaikki yhtä mieltä. Itsemurha ei ollut enää rikos. Sitä ei tosin arvostettukaan, joten KIKillä oli vahva sanoma: itsemurhaa tulisi pitää yhtä kunniakkaana kuin se japanilaisten ninjojen perinteessä oli ollut. Puhumattakaan antiikin stoalaisista, jotka pitivät itsemurhaa jopa suositeltavana kuolintapana. Todellinen vapaus, sanoi Seneca. Sitä he kaikki halusivat. Vapautta. Pauli tunsi kurkkunsa karheutuvan puhuessaan tovereilleen, kanssaitsemurhaajilleen.

Lopulta kaikki ottivat paikkansa. Hirttäytyjien rivissä vajan metallikonttien päällä oli nyt Paulin lisäksi jo kahdeksan. Sähkötuolin valinneet kolme asettivat sähkönjohtimet ohimoilleen ja kolme pillereihin päätynyttä otti ensimmäisen annoksensa paracetamolia. Vatsaystävällinen särkylääke ja amerikkalaisten naisten suosikki viimeisen unen saavuttamiseen. Suomessa sama lääke ei ole vielä noussut yhtä suosituksi itsemurhavälineeksi, sillä täällä suosiossa ovat alkoholi ja hirttosilmukka. Nämä kaksi kolmatta kymmentään aloittelevaa – ja pian lopettelevaa – tyttöä sekä kahdeksantoista vuotta viikko sitten täyttänyt poika olivat kuitenkin päättäneet ottaa mallia Amerikan esikuvistaan. Pauli oli auttanut heitä laskemaan annostuksen juuri oikeaksi, jotta he eivät selviäisi yrityksestään hengissä. Paracetamol aiheuttaa vakavia maksavaivoja, eikä kukaan tästä joukosta halunnut vammautua tai muuten hajottaa elimistöään ilman, että henki lähtisi. Paulin matikkapäästä oli siis kerrankin ollut hyötyä.

Kun lääkkeitään nauttiva ja keskenään hermostuneesti naureskeleva kolmikko oli saanut nielaistuksi toisen puolikkaan lääkkeistään, joukon ainoa itsensä viiltämällä murhaava kalpeaihoinen poika painoi veitsen ranteelleen. Hän oli ottanut oman puolikkaan annoksensa paracetamolia muiden kanssa, mutta kävi nyt käsiksi fyysisempään toimeensa. Sähkötuoleissaan istuvat vastaanottivat kasvoilleen roiskuvan veren hiljaisen vakavina. 

Pauli huomasi joukon nuorimman, hirttosilmukkaa valkoisin rystysin puristavan viisitoistavuotiaan tytön, tärisevän paikallaan. Hän laski käden tytön olkapäälle ja tämä katsoi häneen anovasti.

  ”Ollaanko me nyt ihan varmoja?” Hän sopersi hiljaa. Paulin merkistä sähkötuolit käynnistyivät ja veitsen viiltäessä syvempään kukin hirttäytyjä terästäytyi. Pian olisi heidän vuoronsa.

”Vain jos sä oot.” Pauli katsoi tyttöön vakaasti. ”Tossa sulla on kädessäsi sun koko elämäsi. Ja samalla siinä on kiteytyneenä kaikki. Ihan kaikki mitä varten ikinä mitään on tehty. Se, että sä uskallat hypätä ensimmäisenä, niin kun halusit, on vaan merkki siitä, että sä olet ihan helvetin rohkea. Tää on takuulla rohkeinta, mitä sä olet ikinä tehnyt. Kuolema odottaa sua ja sä tiedät, että sä oot odottanut kuolemaa jo pitkään. Joten ootko sä valmis?”

Käristyvän lihan haju leijaili sähkötuoleissa tärisevistä nuorista, kun tyttö nyökkäsi huuli täristen. Hän kiristi silmukkaa kaulassaan hiukan lisää, otti askeleen taakse päin. Hän katsoi Pauliin suu hymyillen, mutta silmät vakavina. ”Kiitos” hän sanoi. Ja sitten hän hyppäsi.

Suurta yhdessä suunniteltua kuoleman tanssin koreografiaa noudattaen muutkin silmukkaansa ripustautuneet kiljaisivat kiitoksensa ennen kuin antautuivat maan vetovoiman vietäviksi. Audi-suunnitelmasta luopunut, joukon vanhin mies (36-vuotias), veti käden lippaan ja nyökkäsi Paulille ennen kuin otti oman loikkansa kohti suurta tuntematonta. Pauli kiipesi vielä konttien päältä alas tarkistamaan, että lääkkeitä nauttineiden lihaskrampit ja nytkähtelyt olivat todella kuoleman merkkejä. Hän tarkasti kaikkien pulssin tunnollisesti ranteesta. Itseään syvään leikannut poika katsoi häneen samein silmin ja painoi veitsen itseensä vielä kerran. Pauli väisti roiskuvaa verta ja sammutti sähkötuolit, joiden asukkaat olivat jo siirtyneet autuaammille apajille. Köysien jatkeena roikkui enää vain raukeaa lihaa ja viiltäjäpoikakin valahti lopulta hervottomana lattialle kasvavaan verilammikkoonsa.

Nielaisten Pauli kirjoitti itsemurhakanavalle viestin: ”Päätän kokouksen kellon ollessa 20.28.” Hän iski mukanaan tuomallaan puunuijjalla konttia, jonka päälle oli jälleen kiivennyt. Hän nousi seisomaan ja lähestyi juhlavasti omaa silmukkaansa. Vihdoinkin. Hän katseli ylpeänä vajaa kansoittavia ruumiita asettaessaan päänsä silmukasta läpi. Hän oli auttanut näitä kaikkia ihmisiä tekemään elämällään jotain, mitä he olivat jo pitkään halunneet, mutteivät vain olleet siinä syystä tai toisesta onnistuneet. Kaikki olivat ensikertalaisia. Kaikki olivat onnistuneet ensiyrittämällä. Ja Pauli aikoi nyt seurata heidän esimerkkiään.

Yhtäkkiä Pauli kuuli pienen 'ping'-äänen tietokoneeltaan. Hän vilkaisi ärsyyntyneenä konettaan, joka ilmoitti saapuneesta viestistä. Kuka siellä nyt enää kiusasi? Hänhän oli jo päättänyt kokouksen! Päättäen olla välittämättä äänestä Pauli kiristi silmukan kaulansa ympärilleen ja veti syvään henkeä. Viimeisen kerran, hän ajatteli. Kuului toinen 'ping' ja pian sen perään vielä kolmas. Päästäen ilman keuhkoistaan vihaisesti puhkuen, Pauli irrotti silmukan ja kumartui takaisin tietokoneelleen.

”Vieläkö ehtii mukaan? Mä olen yrittänyt jo kahdesti yksin! En pysty tekeen sitä ilman porukan tukea. Musta on pitkään tuntunu siltä, että oon ainoa koko maailmassa, joka ees ajattelee koko juttua. Kukaan ei koskaan tajua, mistä mä selitän. Kaksi kertaa on mennyt mönkään just sen takia, ettei oo ollu kylliksi apujoukkoja. Voisinko mä tulla teijän kerhoon vielä kans? Vaikka seuraavaan kokoukseen?” Pauli huudahti ääneen. Mitä helvettiä!? Itsemurhaajien seuraavaan kokoukseen? Mitä ihmettä tämä tyttö oikein luuli tämän touhun olevan? Jotain ”kirjoitetaan kirja kuukaudessa” -tapaamisia joka lauantai vai? Hän oli jo aikeissa vastata vihaisesti, että keräisi oman kerhon kasaan, tämä kerhon toiminta oli jo liian...no...kuollutta uuteen tapaamiseen. Sitten hän kuitenkin luki muut saapuneet viestit. Ne olivat kaikki samanlaisia. Mattimyöhäisiä, jotka halusivat myös Kuolleiden itsemurhaajien kerhon uutta tapaamista, jotta hekin pääsisivät osallisiksi tästä suuresta, yhteisestä kokemuksesta. Huokaisten Pauli painoi päänsä. Kai se oli pakko auttaa näitäkin piruparkoja. Ei kai siinä muukaan auttanut jos hän kerran oli ainoa pätevä tähän hommaan tässä maassa. Pauli aloitti uuden ryhmäsähköpostiviestin.

”No okei. Seuraava kokous on sitten viikon päästä. 12.2. samaan aikaan, eli kello 18.00. Onko teillä kellään tietoa jostain suojaisesta paikasta, missä voisi kuolla ilman, että häiritään? Millä tekniikoilla ootte aikonu homman hoitaa? Suosittelen hirttäytymistä. Täältä löytyy perusohjeet, jos ei ole ennen silmukkaa tehnyt: http://wiki.partio.net/Hirttosolmu. Suolihuuhtelu kannattaa suorittaa ainakin kahteen kertaan ennen hirttäytymistä ja pitää huoli, etteivät kynnet ole liian pitkät, jotta kaulaan ei jäisi turhaan ylimääräisiä jälkiä. Köyden kestävyyttä voi testata painoilla, jotka on mielellään kaksi kertaa oman painon verran ja hyppypaikka pitää olla kyllin korkea ja köysi lyhyt, etteivät jalat yltä maahan ja että hyvällä tuurilla niska katkeaa hypyssä. Ei kuitenkaan niin korkea, ettei korkeanpaikan kammo estä hyppyä tmv. Myös ikkuna toimii, jos ei oo hirveen monta osallistumassa. Voi kerääntyä porukalla yhteen korkeeseen asuntoon ja sitoa köydet patteriin. Ite en valitettavasti pääse seuraavaan kokoontumiseen, sillä mulla on muuta menoa. Annan teille valvojan oikeudet keskuteluun, niin voitte hyväksyä muitakin mukaan. Toivottavasti saatte homman hoidettua tällä kertaa. Muistakaa vaan, että ketään muuta ei tule syyttää: tämä tehdään itse ja omasta tahdosta. Lykkyä pyttyyn! Pauli."