Hiutaleet

Katson, kun lumihiutaleet satavat suljetusta ikkunasta sisään. Pian ikkunalaudan koristevaasi on niitä täynnä. Jos vain näkymätön lumi ei sulaisi niin nopeasti... Ilmassa pyörteilevät hiukkaset rientävät halki pilvisen taivaan ja peittävät vaalenevan maiseman. Yksittäiset hiutaleet tekevät ilmassa kieppejä ja koukkauksia, kuin ne tähtäisivät tarkoituksella vaasiini. Valkoisen paljous huijaa silmää ja hiutale on putoavinaan housuilleni.

Tahdon lumen sulavan päälleni. Avaan pikkuikkunan ja työnnän ylävartaloni ulos keskelle pyryä. Nautin viileästä viimasta kasvoillani ja kosteista kosketuksista paljaalla iholla, kun lumi tunnustelee rajojani. Kieleeni ei osu yksikään hiutale ja kurotan vielä vähän pidemmälle. Kiipeän ikkunalaudalle ja polvillani siinä istuen ihailen valkoista maisemaa.

Alhaalla pehmeä kinos houkuttaa hyppäämään. Se on kuin kutsuun auennut peti. Tyyny, jolle pään voi rauhassa laskea nähdäkseen unia. Ilma on sakeanaan lumesta, joka pyrkii nenääni ja silmiini, mutta kielelleni ei osu yhtäkään hiutaletta.

Kun hyppään, putoan höyhenen kevyesti ja tuuli pyörteilee lävitseni, kuin olisin lumihiutale vain. Hanki tervehtii minua kostean pehmeällä syleilyllään ja jään selälleni lumen tyynylle makaamaan. Näen, miten taivas putoaa hiutale kerrallaan päälleni. Pikkuhiljaa kylmenevä ruumiini ei enää sulata hiutaleita pois ja jään osaksi hankea, joka ottaa minut syleilyynsä. Katseeni peittyy lumen massan alle ja vihdoin myös kieleni turtuu jäätyvien hiukkasten syleilyssä.

Katselen ikkunasta hiljalleen peittyvää ruumistani ja astun sitten takaisin sisälle. Sytytän kynttilän. Taas on yksi vähemmän, mutta samalla niin paljon enemmän.