Muut sanovat minua suureksi,
kaiken ison aluksi ja juureksi.
Vaikka joskus tunnen itseni kovin pieneksi
ja kotijärven vielä pienemmäksi liemeksi.
Missäpä erilainen kalakaan,
saisi rauhassa hautoa kutuaan,
kun ihmiset kiusaa ja kalatoveritkin?
Usein illalla itseni uneen itkin.
Niinpä oli ilkeä noita tuo,
järven rantaan sattui suruni luo.
Sanoi, että saa mut hoidettua
ja ongelmani äkkiä kadotettua.
Suostuinpa tyhmänä toimeen mukaan,
eihän lopputulosta ois arvannut kukaan!
Taikoi hän mut ihmiseks ja nauroi,
kalavaleita suustani ulos vain satoi.
Noita vielä jälkeeni hihkas,
että nyt sais kaikki olla minuun pihkas.
Ja jos kalaksi joskus haluaisin,
minä turhaan sitä itse kertoisin.
Muuta en sitten muistakaan,
kun ihmisenä kaiken niin unohtaa.
Niinpä minä turhaan huokailin,
totuutta vailla vain satuilin.
Siitäpä sitten miettimään
noidan arvoitusta pohtimaan.
Miten minä itseni kalaksi kertoisin,
kun vain valeita suustani latelin?
Viimein vanhana ukkona,
turhana sairaalan tukkona,
minä vihdoin selvitin oman pään
ja ihmispoikaani pyysin sepittämään.
Kas, kun itse en kalaksi kertoa voisi,
sen poikani työksi jos kuka soisi!
Niinpä siinä äkkistään,
kävi poikani tarinaa keräämään.
Tuli oiva kalavale pojankin suusta
ja minä putosin veteen, kuin lehti puusta.
Kalana taasen olla saan,
enkä erilaisuudesta välitä laisinkaan.
Mieluummin kalana oleskelen,
kuin ihmisenä muille valehtelen.
Enkä soisi uudestaan
sen noidan tekevän taikojaan!
