Hampaaton voittamaton

Kaikella on paikkansa ja aikansa ja minä olen aina siellä ja silloin, kun en tahtoisi. Taistelen ajan hampaita vastaan harjaamalla lujempaa ja lujempaa, kunnes ne putoavat yksitellen lavuaariin. Kilin. Kolin. Punaisen syöksyn saattelemina hampaat valuvat kohti reikiä, joista ne eivät mahdu läpi. Siihen ne kasaantuvat veden tukkeeksi ja puhuvat jonnin joutavia niistä ja näistä ja minä huudan ja huuhdon lujempaa ja käsken niiden olla hiljaa. Ne eivät kuuntele minua. Eivät ole huomaavinaankaan. Eivät ehkä huomaakaan, että minä olen siinä ja minä sanon jotain. Sanoinko minä todella vai ajattelinko vain? Hampaat eivät ymmärrä. Ne eivät näe. Ne eivät kuule. Murskaan ne hienoksi jauheeksi morttelissa ja valutan vihdoin lavuaarista alas. Ei, parempaa. Valutan ne pönttöön ja lasken tarpeeni päälle. Minä en tarvitse niitä, kuten eivät nekään tarvitse minua. Minulla on suurempi harja ensi kerralla, jos yksikään yrittää päästä entisen paikalle. Varaamaan taivaspaikkaa verisessä ikenessä, joka ehkä tulehtuu huonon kohtelun johdosta. Se on kivuliasta, mutta elämän tuleekin sattua. Parempi vain, jos olen itse kivun aiheuttajana. Tulkoon vain. Minä olen valmis.

Kaikki ajallaan

Aion mennä tänään ulos. Ei se niin vaikeaa ole. Laitan vain takin päälle ja kengät jalkaan. Kaulahuivin kaulaan, pipon päähän. Ehkä jopa muistan pukea muutkin vaatteet ennen sitä. Sitten astun ovesta ulos. Otan avaimet mukaan toivottavasti ja laskeudun portaat ala-aulaan. Alaovi aukeaa joko parkkipaikalle tai sivukadulle. Menen varmaan ulos sivukadulle ja kuljen ehkä kadun ylitse ja seuraavankin. Saatan jopa jatkaa sillan alitse kohti metsää ja puistoa. Jos jaksan, kuljen Oulunkylään asti. Siellä on mukavia metsiä, missä voi vaeltaa aivan rauhassa ja katsoa, kun syksyn lehdet värjäävä maailman oranssinkirjavaksi. Ehkä pysähdyn joen rantaan ja haistelen ilmaa. Ehkä hymyilen linnuille ja halailen paria puuta. Saatan myös poimia pudonneita lehtiä. Ehkä yhden, ehkä kaksi. Jos löytyy sieniä, jään ihailemaan niitäkin. Varsinkin jos ne ovat kärpässieniä. Metsässä on aina kärpässieniä, kun minä menen sinne. Yleensä en edes näe muita sieniä. Joitain ihmisiä tulee varmasti vastaan. Ehkä koiria myös. En pidä koirista. Mutta yleensä ne ovat aika kilttejä. Hypähtelen ehkä hyvällä tuulella pitkin teitä ja polkuja. Jos energiaa on vielä jäljellä, kävelen myös kotiin. Saatan myös ottaa junan Käpylästä. Ajan ehkä pummilla, jos en ole muistanut ottaa matkakorttia mukaan. Se on vain yksi väli, ei siellä kuitenkaan lippuja tarkasteta. Jos tarkastetaan, minua harmittaa aivan liikaa. Kadun, etten muistanut ottaa matkakorttia. Kiroan itseäni, etten voinut muistaa yhtä helvetin läpyskää, kun muistin kerran avaimetkin. Tuskin saan soperrettua niille tarkastajillekaan mitään fiksuja selityksiä ja sen sijaan otan sakot itku kurkussa vastaan. Toisaalta minulla ei tuskin ole lompakkoakaan mukana ja näinollen voin vaikka kehittää aivan oman sosiaaliturvatunnuksen. Eihän sitä ole pakko muistaa oikein. Ehkä pääsen pälkähästä pelkällä Pasilassa ulosheittämisellä ja sehän passaisi minulle. Minua hävettäisi hitosti, mutta olisin jollain tapaa ylpeä itsestäni. Selvisin pälkähästä maksuitta. Kävisin ehkä kirjastossa matkalla ja saattaisin kiinnostua joistain esillä olevista elokuvista tai kirjoista. Mutta sitten tajuaisin, ettei mukanani ole kirjastokorttiakaan. Minua harmittaisi suuresti, kun en ottanut edes kännykkää, johon olisin voinut tallentaa haluamieni niteiden tai elokuvien nimet. En voi luottaa muistiini ja niinpä lähden taas vähän allapäin kohti kotia. Ohitan matkalla todennäköisesti poikaystäväni kodin ja harkitsen sinne piipahtamista. En kuitenkaan voi soittaa häntä avaamaan alaovea ilman kännykkää, joten työnnän ehkä kädet taskuihin ja mutisen itsekseni, kun kuljen loppumatkan kotiin. En varmaan enää edes jaksa katsella typeriä puita, jotka heittävät lehtiä päälleni. Liikennevaloissa vituttaa, kun pitää odottaa helvetin kauan, että valot vaihtuvat ja minä pääsen tien ylitse. Voin vain toivoa, että olen tosiaan muistanut ottaa avaimet mukaan ja että en ole pudottanut niitä mihinkään. Otan hissin ylös ja suljen oven takanani vähän liian lujaa. Otan ulkovaatteet pois ja keitän ehkä teetä. Jos jaksan. Ehkä en jaksa. Otankin jotain evästä, sillä on tullut nälkä kävellessä. Janokin on. Juon puolen litran tuopista vettä ja syön jotain. Ehkä juustoa. Ehkä otan vähän tähteeksi jäänyttä lohta. Lohi on sentään aika hyvää. Paitsi että se on varmaan mennyt jo vanhaksi. Olihan sen viimeinen käyttöpäivä jo toissapäivänä. Ehkä en syökään mitään. Otan sittenkin teetä. Istun teekupin kanssa tähän koneen ääreen ja lämmittelen viimassa kylmenneitä poskiani lämpimällä teemukilla.

Tarkemmin ajatellen, ehkä en menekään ulos. Haen vain sen teekupillisen ja nautin olostani vielä kun voin.

Parodian ja uskonnon risteyksessä

En ole vähään aikaan kirjoitellut mitään tällasia pieniä pätkiä, koska mieli on askarrellut isomman projektin parissa. Jos ette usko, niin lukekaa ite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201206085940