Aion mennä tänään ulos. Ei se niin
vaikeaa ole. Laitan vain takin päälle ja kengät jalkaan.
Kaulahuivin kaulaan, pipon päähän. Ehkä jopa muistan pukea
muutkin vaatteet ennen sitä. Sitten astun ovesta ulos. Otan avaimet
mukaan toivottavasti ja laskeudun portaat ala-aulaan. Alaovi aukeaa
joko parkkipaikalle tai sivukadulle. Menen varmaan ulos sivukadulle
ja kuljen ehkä kadun ylitse ja seuraavankin. Saatan jopa jatkaa
sillan alitse kohti metsää ja puistoa. Jos jaksan, kuljen
Oulunkylään asti. Siellä on mukavia metsiä, missä voi vaeltaa
aivan rauhassa ja katsoa, kun syksyn lehdet värjäävä maailman
oranssinkirjavaksi. Ehkä pysähdyn joen rantaan ja haistelen ilmaa.
Ehkä hymyilen linnuille ja halailen paria puuta. Saatan myös poimia
pudonneita lehtiä. Ehkä yhden, ehkä kaksi. Jos löytyy sieniä,
jään ihailemaan niitäkin. Varsinkin jos ne ovat kärpässieniä.
Metsässä on aina kärpässieniä, kun minä menen sinne. Yleensä
en edes näe muita sieniä. Joitain ihmisiä tulee varmasti vastaan.
Ehkä koiria myös. En pidä koirista. Mutta yleensä ne ovat aika
kilttejä. Hypähtelen ehkä hyvällä tuulella pitkin teitä ja
polkuja. Jos energiaa on vielä jäljellä, kävelen myös kotiin.
Saatan myös ottaa junan Käpylästä. Ajan ehkä pummilla, jos en
ole muistanut ottaa matkakorttia mukaan. Se on vain yksi väli, ei
siellä kuitenkaan lippuja tarkasteta. Jos tarkastetaan, minua
harmittaa aivan liikaa. Kadun, etten muistanut ottaa matkakorttia.
Kiroan itseäni, etten voinut muistaa yhtä helvetin läpyskää, kun
muistin kerran avaimetkin. Tuskin saan soperrettua niille
tarkastajillekaan mitään fiksuja selityksiä ja sen sijaan otan
sakot itku kurkussa vastaan. Toisaalta minulla ei tuskin ole
lompakkoakaan mukana ja näinollen voin vaikka kehittää aivan oman
sosiaaliturvatunnuksen. Eihän sitä ole pakko muistaa oikein. Ehkä
pääsen pälkähästä pelkällä Pasilassa ulosheittämisellä ja
sehän passaisi minulle. Minua hävettäisi hitosti, mutta olisin
jollain tapaa ylpeä itsestäni. Selvisin pälkähästä maksuitta.
Kävisin ehkä kirjastossa matkalla ja saattaisin kiinnostua joistain
esillä olevista elokuvista tai kirjoista. Mutta sitten tajuaisin,
ettei mukanani ole kirjastokorttiakaan. Minua harmittaisi suuresti,
kun en ottanut edes kännykkää, johon olisin voinut tallentaa
haluamieni niteiden tai elokuvien nimet. En voi luottaa muistiini ja
niinpä lähden taas vähän allapäin kohti kotia. Ohitan matkalla
todennäköisesti poikaystäväni kodin ja harkitsen sinne
piipahtamista. En kuitenkaan voi soittaa häntä avaamaan alaovea
ilman kännykkää, joten työnnän ehkä kädet taskuihin ja mutisen
itsekseni, kun kuljen loppumatkan kotiin. En varmaan enää edes
jaksa katsella typeriä puita, jotka heittävät lehtiä päälleni.
Liikennevaloissa vituttaa, kun pitää odottaa helvetin kauan, että
valot vaihtuvat ja minä pääsen tien ylitse. Voin vain toivoa, että
olen tosiaan muistanut ottaa avaimet mukaan ja että en ole
pudottanut niitä mihinkään. Otan hissin ylös ja suljen oven
takanani vähän liian lujaa. Otan ulkovaatteet pois ja keitän ehkä
teetä. Jos jaksan. Ehkä en jaksa. Otankin jotain evästä, sillä
on tullut nälkä kävellessä. Janokin on. Juon puolen litran
tuopista vettä ja syön jotain. Ehkä juustoa. Ehkä otan vähän
tähteeksi jäänyttä lohta. Lohi on sentään aika hyvää. Paitsi
että se on varmaan mennyt jo vanhaksi. Olihan sen viimeinen
käyttöpäivä jo toissapäivänä. Ehkä en syökään mitään.
Otan sittenkin teetä. Istun teekupin kanssa tähän koneen ääreen
ja lämmittelen viimassa kylmenneitä poskiani lämpimällä
teemukilla.
Tarkemmin ajatellen, ehkä en
menekään ulos. Haen vain sen teekupillisen ja nautin
olostani vielä kun voin.
