laske juuresi valloilleen.
Vie mielesi mennessäsi ja
tuo hiljaisuus tullessasi.
Katso meitä uusin silmin,
mutta tao meille kiviset kielet.
Irroita juuret hampaineen
ja valele silmut lämpimällä ihralla.
Anna anteeksi, jos putoamme.
Laske alas, jos tarraudumme.
Ui hankien halki,
mutta sokaistu vasta hämärästä.
Meidän katseemme sulakoon auringon alla,
meidän luontomme sinusta läikkyköön,
täyttyköön hiljaisuutesi.
Huutakoon mielesi omat kaikunsa.
Tuottakoon oksasi omat hedelmänsä.
Kunnes elämä meidät erottaa,
kunnes tavoitat taivaan pohjan.
Ja sittenkin:
Henkesi katsokoon taivaan punerrusta ja
ruumiisi kulkekoon länttä kohti.
Tunnet askelemme jaloissasi,
mutta älä anna niiden hämätä.
Ne ovat vain kaikuja
vanhoista juurista.
Ne kiskovat kielesi irti,
repivät silmusi verille,
syövät silmäsi,
halkovat kallosi,
juovat veresi uhraten sen Vanhoille muinaisille.
Ne eivät anna toista mahdollisuutta
vaan tahraavat sielusi himoillaan ja
haluillaan mustaavat maineesi Kaikkeuden edessä.
Älä kivistä kieltä pelkää,
älä menneitä muistoja kumarra.
Älä älä älä älä.
Unohda, muista, kysy ja tunnusta.
ja kunnia
ja juuri nyt.
Kunnes aika meidät unohtaa.
Amen.”
-vin Hen-Qi, Kah
