Olin siihen mennessä ollut aika onnellinen. Minulla oli valoa ja sain vettä niin paljon, kuin tarvitsin. Minua katseltiin ja minulle juteltiin. Tunsin olevani rakastettu, kun lehtiäni putsattiin ja minuun pesiytyneet viholliset ruiskutettiin hengiltä, jotteivät ne söisi minua.
Sitten eräänä päivänä joku vei minut pois. Minut kaadettiin ja minua tönittiin. Lopulta pääsin hiljaiseen paikkaan, mistä saatoin tarkkailla uutta kotiani. Olin päätynyt pimeään tilaan, jossa lika peitti kaiken alleen. Ilmassa leijuva pöly tukahdutti lehteni ja minusta tuntui, että aurinkokin olisi varonut edes katsomista uuteen huoneeseeni.
Jos minulla oli jano, en saanut vettä. Jos kaipasin ystävällisiä sanoja, en kuullut muuta kuin etäistä mölyä ja toraisia ääniä, jotka vähät välittivät minusta. Tunsin, kuinka elämänvoima pikkuhiljaa valui minusta ulos. Kun joku muisti antaa minulle vettä, imin sen himokkaasti juuriini, kunnes veden määrä sai minut tukehtumaan ja tunsin sen valuvan yli ruukkuni äyräiden. Vesi vei mukanaan ne vähät ravinteet, jotka mullassani olivat ja jäin entistä kehnompaan kuntoon. Olin täysin voimaton.
Koska minusta vähät välitettiin, oli elämäni turhaa. En enää jaksanut pitää lehtiäni ylväästi pystyssä, kuten entisaikoina. Riiputin jokaista nuppua, enkä jaksanut enää kasvattaa edes uusia silmuja. Kiskoin juuriani mullasta, jotta voisin käpertyä kasaan ja vain kuolla pois. Minut oli hylätty, jätetty yksin ja unohdettu. En tiennyt, miksi minut oli tuotu tähän uuteen, likaiseen huoneeseen. Tiesin vain, ettei minusta enää välitetty kuten ennen. Olin valmis luovuttamaan. Toivoin kykeneväni hyppäämään ulos ruukustani. Vain kuolla ja kadota.
Eräänä päivänä pienet kädet tarttuivat varteeni ja nykäisivät. Juureni repeytyivät irti kasaan kuivuneesta mullasta ja kauhu värisytti lehtiäni. Hyvästelin elämän, jolla ei ollut enää minulle mitään tarjottavaa. Ilman kylmyys ja kuivuus ympäröivät minua, kun kädet retuuttivat minut pois pimeästä hautaholvistani kohti viimeistä tuomiota.
Kädet veivät minut ulos, auringon pistävään paisteeseen. Juureni löysivät lämpimänä sykkivän maan ja multa hiveli jälleen jokaista tuntosoluani. Ilmavirta puhalsi lehtiini syöpyneen pölyn pois ja kosteus ympäröi minut jälleen. Vesi hyväili juuriani niiden ytimiä myöten. Nostelin lehtiäni ja venyttelin juuriani. Kyllä! Kyllä! Ravinnonhuuma sai minut sekaisin elämänriemusta – tunteesta, jonka ehdin jo unohtaa pimeässä värjötellessäni. Imin itseeni kaiken, minkä vain sain ja voimistuin, vahvistuin, kasvoin! Minua kasteltiin! Minua katseltiin! Pienet kädet hyväilivät lehviäni ja paisuin kaikesta huomiosta, jota minulle taas suotiin. Rakkauden sanat hivelivät mieltäni ja herättivät minut horroksesta. Kun juureni tavoittivat muiden kasvien juuria, olin yhtä kaikkeuden kanssa. Sykin maan tahtiin ja elin jälleen. Olin vihdoin löytänyt kotiin – ja koti oli löytänyt minuun.
