Minun nimeni on Essi
Mäkelä.
Olen 27-vuotias.
Koulutukseltani olen
filosofian maisteri.
Työkseni
salamurhaan poliitikkoja.
Suoraan sanottuna
opinnoista ei kummemmin ole ollut hyötyä työssäni. Jos ei
lasketa sitä, miten olen oppinut tunnistamaan ihmisten heikkoja
kohtia ja tapoja. Minun on helppo ujuttautua asiakkaitteni seuraan ja
miellyttää heitä, kunnes tulee aika laittaa sopimus täytäntöön.
Lempitaktiikkani on
kutsua asiakas toimittajan haastatteluun ja esiintyä kunkin oman
puolueen kantaa tukevan lehden edustajana. Tarjoan
etukäteispalkkiorahoilla kansanedustajalle lounaan tai päivällisen
ja pidän huolen, että hänellä on olo, kuin koko Suomi rakastaisi
juuri häntä. Että koko Suomi lukisi minun artikkelini ja koska
minä ihailen tätä kansanedustajaa, saan muutkin kirjoittajan
taidoillani vakuutetuksi. Jokainen kansanedustaja on minulle Suomen
Tulevaisuus.
Ei ole edes kovin
vaikeaa nuoleskella näitä uraohjuksiksi halajavia pahvinukkeja. He
tietävät kulissinsa olevan kyllin ohut muretakseen ensimmäisestä
hönkäisystä, joten he todellakin tarvitsevat kaiken sen tuen, mitä
minä kaunopuheillani heidän mielikuviinsa maalailen.
Tavallaan pidän
tästä työn taiteellisesta puolesta. Valehtelu ei muissa
tilanteissa miellytä minua, mutta kunhan saan sillä miellytettyä
toisia niin, että he tuntevat olevansa voittajia, on minunkin työni
paljon nautinnollisempaa.
Usein, kun katson
uhrini – siis asiakkaani – elehdintää hänen puhuessaan ja
monennennen lasillisen nousevan hänen huulilleen, toivon melkein
voivani itsekin uskoa siihen puhtaaseen paskaan, jota he suoltavat.
Joistain näkee, etteivät he itsekään usko sanojaan, mutta minun
uskoni tukee heidän luottamustaan ja yksinkertaisella nyökkäyksellä
ja ymmärtävällä hymyllä oikealla hetkellä saa ihmeitä aikaan.
Minua on usein myös
kosiskeltu mukaan politiikkaan. Olen jopa harkinnut sitä. Siis
sanonut harkitsevani. Todellisuudessahan minä olen
politiikka. Olen se voima, joka muokkaa tätä maata ja vetää
hiljaa ohjaksista, jotta pysyisimme oikealla polulla. Yksitellen
poimin mädät marjat raakojen joukosta ja seuraan tarkkaan, miten
osa heistä kypsyy pulleiksi ja turpeiksi, kun osa rypistyy ja vuotaa
märkää mätää. Kaikista mädimmät ja matoisimmat marjat ovat
tietysti herkullisimpia poksautettavia. Kun katsoin Tony Halmetta
silmiin tämän viimeisillä hetkillään, saatoin tuntea, miten se
mätä roiskui päälleni ja ympäri seiniä. Miten puhdas ja kaunis
maailma olikaan ilman häntä! Sen silmänräpäyksen ajan, jolloin
hän tajusi kuolevansa ja ennen kuin hän kuoli, saatoin maistaa
ylikypsän marjan mehun huulillani ja haistaa sen käyneen tuoksun.
Vedin sitä syvään henkeeni ennen kuin painoin liipasimesta ja
puhdistin maamme jälleen yhdestä mätäpaiseesta.
Aina
tietenkään työnantajani valitsemat poliitikot eivät ole
mielestäni kohtaloaan ansainneet. Silloin leikittelen asiakkailla
vähemmän ja hoidan työni tyynen rauhallisesti. Kliinisesti
napsautan heidän elämän lankansa poikki ja pyyhkäisen sakset
desinfiointiaineella ennen kuin jatkan seuraavaan kohteeseen.
Politiikka, kuten ihmiselämä, ei ole niin yksiselitteistä, että
kaiken hyvän ja pahan voisi erottaa toisistaan.
Kuten
nyt vaikka Päivi Räsänen. Tai Jussi Halla-Aho. Timo Soini. Jyrki
Katainen. Paavo Väyrynen, Ilkka Kanerva, Jutta Urpilainen, Matti
Vanhanen.... Heissä on kaikissa tietynlaista huumoriarvoa, joten
olen pitkittänyt heidän kanssaan asioimistaan enemmän kuin
kenenkään tähän asti.
Mutta
pian on aika lopettaa tämä pieni farssi. Antaa sille viimeinen
kannustava potku takamuksille ja lähettää se ikuiseen kadotukseen.
Sillä minä olen tuomitseva heidät niin myötä kuin
vastoinkäymisissä ja he ovat minun. Olleet jo alusta asti.
Kuka
minun työnantajani on?
Takuulla
olette sen jo arvanneetkin.
Minun
työni ei tekemällä lopu, mutta tulokset ovat välittömiä
ja
nautin saamastani suorasta palautteesta.
Joka
kerta.
