Minun nimeni on Essi Mäkelä

Minun nimeni on Essi Mäkelä.

Olen 27-vuotias.

Koulutukseltani olen filosofian maisteri.

Työkseni salamurhaan poliitikkoja.

Suoraan sanottuna opinnoista ei kummemmin ole ollut hyötyä työssäni. Jos ei lasketa sitä, miten olen oppinut tunnistamaan ihmisten heikkoja kohtia ja tapoja. Minun on helppo ujuttautua asiakkaitteni seuraan ja miellyttää heitä, kunnes tulee aika laittaa sopimus täytäntöön.

Lempitaktiikkani on kutsua asiakas toimittajan haastatteluun ja esiintyä kunkin oman puolueen kantaa tukevan lehden edustajana. Tarjoan etukäteispalkkiorahoilla kansanedustajalle lounaan tai päivällisen ja pidän huolen, että hänellä on olo, kuin koko Suomi rakastaisi juuri häntä. Että koko Suomi lukisi minun artikkelini ja koska minä ihailen tätä kansanedustajaa, saan muutkin kirjoittajan taidoillani vakuutetuksi. Jokainen kansanedustaja on minulle Suomen Tulevaisuus.

Ei ole edes kovin vaikeaa nuoleskella näitä uraohjuksiksi halajavia pahvinukkeja. He tietävät kulissinsa olevan kyllin ohut muretakseen ensimmäisestä hönkäisystä, joten he todellakin tarvitsevat kaiken sen tuen, mitä minä kaunopuheillani heidän mielikuviinsa maalailen.

Tavallaan pidän tästä työn taiteellisesta puolesta. Valehtelu ei muissa tilanteissa miellytä minua, mutta kunhan saan sillä miellytettyä toisia niin, että he tuntevat olevansa voittajia, on minunkin työni paljon nautinnollisempaa.

Usein, kun katson uhrini – siis asiakkaani – elehdintää hänen puhuessaan ja monennennen lasillisen nousevan hänen huulilleen, toivon melkein voivani itsekin uskoa siihen puhtaaseen paskaan, jota he suoltavat. Joistain näkee, etteivät he itsekään usko sanojaan, mutta minun uskoni tukee heidän luottamustaan ja yksinkertaisella nyökkäyksellä ja ymmärtävällä hymyllä oikealla hetkellä saa ihmeitä aikaan.

Minua on usein myös kosiskeltu mukaan politiikkaan. Olen jopa harkinnut sitä. Siis sanonut harkitsevani. Todellisuudessahan minä olen politiikka. Olen se voima, joka muokkaa tätä maata ja vetää hiljaa ohjaksista, jotta pysyisimme oikealla polulla. Yksitellen poimin mädät marjat raakojen joukosta ja seuraan tarkkaan, miten osa heistä kypsyy pulleiksi ja turpeiksi, kun osa rypistyy ja vuotaa märkää mätää. Kaikista mädimmät ja matoisimmat marjat ovat tietysti herkullisimpia poksautettavia. Kun katsoin Tony Halmetta silmiin tämän viimeisillä hetkillään, saatoin tuntea, miten se mätä roiskui päälleni ja ympäri seiniä. Miten puhdas ja kaunis maailma olikaan ilman häntä! Sen silmänräpäyksen ajan, jolloin hän tajusi kuolevansa ja ennen kuin hän kuoli, saatoin maistaa ylikypsän marjan mehun huulillani ja haistaa sen käyneen tuoksun. Vedin sitä syvään henkeeni ennen kuin painoin liipasimesta ja puhdistin maamme jälleen yhdestä mätäpaiseesta.

Aina tietenkään työnantajani valitsemat poliitikot eivät ole mielestäni kohtaloaan ansainneet. Silloin leikittelen asiakkailla vähemmän ja hoidan työni tyynen rauhallisesti. Kliinisesti napsautan heidän elämän lankansa poikki ja pyyhkäisen sakset desinfiointiaineella ennen kuin jatkan seuraavaan kohteeseen. Politiikka, kuten ihmiselämä, ei ole niin yksiselitteistä, että kaiken hyvän ja pahan voisi erottaa toisistaan.

Kuten nyt vaikka Päivi Räsänen. Tai Jussi Halla-Aho. Timo Soini. Jyrki Katainen. Paavo Väyrynen, Ilkka Kanerva, Jutta Urpilainen, Matti Vanhanen.... Heissä on kaikissa tietynlaista huumoriarvoa, joten olen pitkittänyt heidän kanssaan asioimistaan enemmän kuin kenenkään tähän asti.

Mutta pian on aika lopettaa tämä pieni farssi. Antaa sille viimeinen kannustava potku takamuksille ja lähettää se ikuiseen kadotukseen. Sillä minä olen tuomitseva heidät niin myötä kuin vastoinkäymisissä ja he ovat minun. Olleet jo alusta asti.

Kuka minun työnantajani on?

Takuulla olette sen jo arvanneetkin.

Minun työni ei tekemällä lopu, mutta tulokset ovat välittömiä

ja nautin saamastani suorasta palautteesta.

Joka kerta.