Kristinusko ei ole uskonto

Talvipäivänseisauksen kunniaksi kokosimme lautakunnan arvioimaan Jeesus-nimisen henkilön seuraajien liikkeen luonnetta. Koska kristinusko on ensinnäkin levinnyt niin moneen eri liikkeeseen, jotka ovat keskenään asioista eri mieltä, piti lautakunta omituisena, että tällainen käsite edes oli heille tuotu käsiteltäväksi. Olisi ollut parempi, jos nämä erilliset liikkeet olisivat hakeneet kukin omaa arviointiaan ja silloinkin olisi vastaan tullut ongelmia.

Ensinnäkin pyhät kirjoitukset, jotka lautakunnalle esitettiin, olivat auttamattomasti vanhentuneet. Niitä oli korkeintaan marginaalisesti päivitetty sopimaan nykykieleen, mutta tämän päivän käytänteet oli jätetty täysin päivittämättä uusiin painoksiin. Raamattuun pitkällisesti tutustuttuaan eräs lautakunnan jäsenistä huokaisi ja kysyi, miksi lautakunta edes arvioi ”pyhiä kirjoja”, jos niistä ei saanut mitään selvää ja tämän ”liirumlaarumin” voi tulkita aivan miten sattuu. Lautakunta esittikin, että vastedes arviointikriteereissä voitaisiin painottaa muun muassa uskonnollisen yhdyskunnan suullista esitystä toimistaan. Vierailevat asiantuntijat olivat sitä mieltä, että kirjalliset hakemukset olisivat riittäviä, mutta lautakunta piti pöyristyttävänä, että elävää uskonnollista toimintaa voitaisiin arvioida kirjallisten lomakkeiden perusteella.

Seuraavaksi lautakunta arvioi uskontunnustusta. Perinteisesti uskontunnustus on mielletty ihmisen omaksi päätökseksi liittyä yhteisöön, jonka hän kokee omakseen. Uskontunnustus voi siis olla itse yksilön kirjoittama omistautumisruno, kuvataiteellinen uskonilmaus, tanssi tai mantra, jonka osallistuja esittää omistautumisrituaalissa. Kristinuskon tapauksessa kyse on kuitenkin eri liikkeestä riippuen oman ryhmän sisällä vakiintunut runo tai mantra, joka lausutaan yhteen ääneen viikottaisissa tapaamisissa ja vuoden kiertoon liittyvien juhlien yhteydessä. Lautakunta piti omituisena, että koko yhdyskunnan jäsenistön tulisi toistaa uskontunnustusta viikosta toiseen. ”Eivätkö ne muista, mihin uskovat?”, kysyi eräs lautakunnan jäsen ja jatkoi: ”Minkälainen uskontunnustus on sellainen, jota ei kukin itse saa omanlaisekseen muotoilla?” Lautakunta ymmärsi kyllä toistuvien mantrojen merkityksen yhteisöllisessä harjoituksessa, mutta katsoi, ettei uskontunnustus ollut sellainen, minä uskontunnustus yleensä mielletään.

Uskonnonvapauslain mukaan uskonnollisen yhdyskunnan toiminnan tulee perustua yksilöitävissä oleviin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin. Lautakunta arvioi hakemuksen perusteella kristinuskon eri haarojen harjoittavan täysin erilaisia rituaaleja ja tulkitsevan niitä sen verran ristiriitaisesti, ettei ole mahdollista puhua yksilöitävistä toiminnan perusteista. 

Vakiintuneisuudesta ei oltu täysin yksimielisiä, sillä jokainen kristinuskon eri haara piti eri tulkintoja ominaan ja ainoina oikeina, mutta oli vuosien saatossa muuttanut niitä niin moneen kertaan, että lautakunta totesi yhdyskunnan olevan itsensä kanssa ristiriitainen. Vakiintuneisuus miellettiin siksi mielikuvaksi, mikä yhteisöillä on oman perinteensä luonteesta. Toiminnan ei tule olla muuttumatonta tai yhtenäistä, jos ei yhdyskunta sitä itseltään vaadi, mutta liian moni kristinuskon tulkinta tuntuu pitävän Raamattuun perustuvaa toimintaa muuttumattomana Jumalan sanana samalla, kun muuttavat perinteitään jatkuvasti, joten vähintäänkin lautakunta kaipasi tarkennuksia ja rehellisempää tulkintaa tähän yhteyteen. Tarkastellessaan kristinuskon historiaa vallankäytön välineenä, lautakunta tulkitsi ettei sen voinut katsoa olevan pyhänä pidettyä, sillä pyhällä ei pyritäisi ratsastamaan yhteydessä kuin yhteydessä, vaan sitä kunnioitettaisiin kunkin omana valintana ja elämänpolun kulloisenakin tulkintana. 

Uskonnonvapauslain §7:n 2 momentin mukaan yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen. Lautakunta totesi, etteivät perus- ja ihmisoikeudet toteudu esimerkiksi sukupuolten välillä tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kannalta yhdenkään kristillisen liikkeen instituution puitteissa.

Uskonnonvapauslain  §7:n 3 momentin mukaan yhdyskunnan  tarkoituksena ei ole taloudellisen voiton tavoittelu tai muuten pääasiassa taloudellisen toiminnan järjestäminen. Yhdyskunta ei voi järjestää toimintaa, jota varten ei voida perustaa yhdistyslain (503/1989) mukaista yhdistystä tai jota varten yhdistys voidaan perustaa vain luvanvaraisesti. Lautakunta katsoi, että eri kirkot ovat tavoitelleet voittoa ja pääasiassa taloudellista toimintaa jo alkuajoistaan lähtien keräämällä veroa myös yrityksiltä, joiden yksikään omistaja ei kirkkoon kuulu.

Lopputulema tässä arviossa oli, että kristinuskoa ei voi pitää uskontona, koska se ei vastaa lain sille asettamia vaatimuksia. Kristinuskon eri tulkinnat saattaisivat lautakunnan mukaan toimia yrityksinä tai joissain tapauksissa yhdistyspohjalta, mutta näillä perusteilla sitä ei voi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi lain mukaan rekisteröidä.