Kuolemaantuomittu

Elämän sanotaan vilistävän silmien ohitse, kun kuolema kohtaa. Kun lasken pääni puiselle pölkylle ja pohdin siihen johtanutta elämääni, en voi olla olematta samaa mieltä. Onhan tässä vilissyt elämää kerrakseen. Ehkä nyt on jo aikakin sen tulla päätökseen.

Kansa on hiljaa, kun syytteeni luetaan. Mestaajana on seudun paras kirveen heiluttaja. Voin vain toivoa, että yksi isku riittää. Vaikka myönnän ansainneeni kaiken tämän, en silti soisi joutuvani kokemaan sitä, kun kaulaani hakataan lihassäie kerrallaan poikki. Kahdeksan iskua on kuulemma ennätys. Kahdeksan iskua on tällä pölkyllä joku piru parka ottanut niskaansa ennen kuin on suostunut kuolemaan. Ja vielä kaksi iskua ennen kuin kaula oli kokonaan poikki.

Puistatus kulkee läpi ruumiini ja koetan rentoutua. Tässä se loppu nyt on.

Olin minä joskus vielä melkein lainkuuliainen kansalainen. Niinkuin me kaikki. Ennen osasin olla melko varma siitä, että jos tekisin jotain todella väärin, jäisin takuulla kiinni. Joutuisin vastuuseen teoistani. Mutta kun kerran päästää pirun karsinaan, ei paluuta enää ole. Tiesin kaivavani kuoppaa omien jalkojeni alta, mutta ainoa suunta tuntui olevan alaspäin sen jälkeen, mitä tapahtui. Tahdoin vain kaivaa kuoppani pohjalle asti ja sitten luovuttaa itseni muiden käsiin. Ja niin minä olen tehnytkin. Uskokaa tai älkää, juuri nyt minusta tuntuu kuin tämä kaikki olisi vain odottanut minua jossain. Odottanut, että tuudittaudun turhaan turvallisuuden tunteeseen ennen kuin paljastaa todellisen kohtaloni Mutta antakaa, kun aloitan alusta.

Olin vaaleatukkainen pikkupoika, joka kasvoi maaseudulla pienessä kylässä. Juoksin kanojen perässä ja kilpaa koirien kanssa. Elin melko tavallisen ja rauhallisen nuoruuden. Sitten kasvoin ja päädyin rautasepän oppipojaksi. Otin kylästä tytön, joka oli yhtä vaalea kuin minäkin ja asetuimme sepän pajan takahuoneeseen asumaan. Vaimoni kuoli lapsivuoteeseen puolta vuotta myöhemmin (kyllä, olin perinteiden mukaan varmistanut, että hän on hedelmällinen ennen vihkivaloja) ja kasvatin pientä tytärtäni yksin niin hyvin kuin taisin. Tyttö mustui rautapajan savuisessa ilmassa ja jostain oikusta hänen tukkansa oli punainen. Vanhojen eukkojen mielestä huono enne, minun mielestäni kaunis väri kauniille tytölle.

Kun muukalainen tuli ostamaan hevoselleen uusia kenkiä, hän iski silmänsä minun nuoreen tyttööni vähän liiankin himokkaasti. En sanonut mitään, mutta olisi kai pitänyt. Tyttö oli juuri siinä iässä, että hän rakastui kaikkiin ja seuraavana päivänä hän karkasi. Jätti viestin pajan pöydälle: ”Rakastan sinua isä, mutta rakastan elämää enemmän.” Elämää... Se mies oli itse Saatana, siitä voin mennä takuuseen. Aloin jo olla vanha, mutta en aikonut antaa tyttöni mennä yhtä äkkiä kuin äitinsä ja niinpä jätin pajan opissani olleen nuoren miehen hoitoon ja lähdin muukalaisen perään.

Sain juoksuttaa koniani parinkin kylän läpi, kunnes kyselyjen jälkeen löysin lurjuksen ystävineen tyttäreni kimpusta. He olivat asettuneet paikalliseen majataloon ja kierrättivät huumattua ja jo kaikki voimansa menettänyttä tyttöäni sylistä toiseen ja joivat viinaa. Katselin ikkunasta, kun tyttöni viskattiin lopuksi nurkkaan kuin käytetty säkki. Miehet jatkoivat juhlimistaan ja minä vannoin, että tappaisin heistä jokaisen. Yksi kerrallaan. Hitaasti.

Hain tyttäreni miesten huoneesta, kun he olivat lähteneet viereiseen kapakkaan jatkamaan juhlaansa. Tyttö itki siinä, mihin hänet oli viskattu, eikä vastustellut, kun nostin hänen paljaan ruumiinsa varovasti käsilleni. Käärin hänet hellästi viittaani, kuten olin tehnyt viisitoista vuotta aiemmin tytön synnyttyä ja äitinsä kuoltua. Kyyneleet valuivat minunkin poskillani, kun kannoin lapseni ulos tuosta huoruuden pesästä. Tyttö oli avannut nuoren sydämensä viattomalle rakkaudelle ja muukalainen oli tuhonnut hänen koko sielunsa. Roistot saisivat vielä maksaa.

Vein tyttäreni paikallisen, tutun lukkosepän hoteisiin. Mies ei sanonut mitään, nyökkäsi vain, kun lainasin kirveen. Hänen vaimonsa otti tyttöni hoiviinsa itkien ja valitellen. Minä lähdin toimittamaan synkkää tehtävääni majataloon, josta olin roistot yhyttänyt.

Kun palasin rikospaikalle, miehet olivat jo palanneet ja sammuneet kuka minnekin. He eivät olleet huomanneet tyttäreni puuttumista. Tai eivät välittäneet: olivathan he jo saaneet hänestä ilonsa tälle illalle. Sidoin heidät kaikki. Yhden kiinni sängyn jalkoihin, toisen täysitammiseen pöytään ja kolmannen seinään pultattuun vaatetankoon. Miehet eivät havahtuneet toimitukseni aikana, joten saatoin aloittaa pääsyyllisestä: tyttäreni huoraksi ryöstäneestä muukalaisesta.

Iskin tylpän taltan miehen kämmeneen niin lujaa, että se upposi maalattiaan. Hän heräsi silmänräpäyksessä, mutta oli niin shokissa, ettei kyennyt päästämään ääntäkään. Pidin huolen, että hän näki, kuka minä olin ja tunnisti minut. Silmät pyörivät miehen päässä kuin mielipuolisella, mutta hän tiesi kyllä. Hän tiesi loppunsa tulleen. Iskin taltat myös hänen toiseen käteensä ja molempiin jalkoihin. Silloin hän sai äänensä takaisin ja rupesi karjumaan tuskasta. Viimeisen taltan iskin miehen kurkusta läpi ja huuto vaihtui korinaksi.

Toinen jäljellä olevista paskiaisista oli havahtunut toverinsa karjaisuun. Hän tuijotteli typeränä, kun lähestyin häntä kirveen kanssa. Vasta, kun iskin häneltä vasemman käden irti, hän ryhtyi karjumaan. Huudosta ja verestä välittämättä jatkoin, kunnes jokainen raaja oli ruumiista irrotettu. Lopulta hiljensin hänetkin iskulla keskelle otsaa. Aivot valuivat tekemästäni raosta ja mies tuijotti kieroon kuin yrittäen nähdä kirveen osumakohdan päässään.

Majatalon käytävästä kuului lähestyviä juoksuaskelia, kun kävin kolmannen uhrini kimppuun. Toistin kirveskäsittelyni häneen välittämättä miehen ruikuttavasta itkusta. Kun majatalon omistaja sai lukitun oven auki, seisoin jälleen joukkion johtajan ruumiin äärellä. Paskiainen korisi vieläkin ja tuijotti välillä minuun, välillä lävitseni. Kohotin kirveeni viimeistelläkseni hänenkin kohtalonsa, mutta majatalon väki oli päättänyt antaa miehen kärsiä vielä hetken pidempään. Minut raastettiin kuolevan luota ja raahattiin kievarin kautta varastohuoneeseen, jonne minut lukittiin pimeään odottamaan oikeutta.

Oikeutta, jota ei koskaan tulisi, sillä minun tyttäreni oli minulta jo viety. Minun tyttäreni, joka oli elänyt pienen elämänsä viattomana ja kauniina. Punahiuksinen enkelini. Hänen äitinsä, jota olin tahtonut rakastaa, oli jättänyt minulle vain tämän tyttären, jota rakastin niin, että joudun siitä nyt hengelläni maksamaan. Tyttären, jonka kohtalona oli rakastua ja joutua raiskaamaksi.

Sain nähdä tyttäreni viimeisen kerran eilen. Hän ei enää puhu, ei naura. Lukkosepän vaimo itki miehensä olkaa vasten, kun tyttö ei tunnistanut omaa isäänsä. Tuijotti vain eteensä ja kuolasi hiljaisena. Minun tyttöni. Ne paskiaiset olisivat ansainneet kuolla vähintään kahdesti

Kuolemantuomioni ei tullut minulle yllätyksenä. Otin sen vastaan kirkkain mielin: kirveen jälkeen minua vasta odottaa lopullinen tuomio. Siitä olen varma. Ehkä tapaan vaimoni. Kenties tyttärenikin on jo siellä jossain minua odottamassa – vain hänen ruumiinsa on enää jäljellä siinä kuolaavassa olennossa, joka jää lukkosepän hoitoon, kunnes he laittavat tytön johonkin laitokseen. Minä lasken pääni pölkylle ja muistan vielä hetken sen kauniin tyttölapsen, joka hän vielä kuukausi sitten oli. Toivon vain, että kuolema tulisi yhdellä iskulla.

Laamat

Laamoja. Joka puolella. Laamoja niin kauas, kuin yletän katsomaan. Mikä ei ole juuri nyt kovinkaan pitkälle. Istun nimittäin maassa, enkä muutenkaan ole pituudella pilattu. Laamat ovat yllättävän isoja näin läheltä katsottuna. No on tuossa pari pienempääkin. Melkoisen pörröisiä ja hassun näköisiä otuksia, mutta jos istuu piknikillä nauttimassa juustokakusta, perunasalaatista ja herkkusienistä, kun yhtäkkiä laamat saapuvat, se ei ole enää yhtään hassu juttu. En edes huomannut, missä vaiheessa ne hiipivät paikalle. Yhtäkkiä vain huomasin katseeni juustokakusta nostaessani, että en enää ole yksin. Ja sitten huomasin laamojen koettavan syödä eväitäni. Yksi jopa näykki tiiltä, jolla olen ankkuroinut piknikalustani nurmikkoon tuulta vastaan. Minun on pakko tarkistaa, että olen ottanut tämän päivän lääkkeeni. Tabletit rapisevat ankkakuvioidussa astiassaan ja koetan saada päähäni, mikä päivä nyt on.

Olen joskus ollut puumajassa. Sellaisessa, joita lapset tykkäävät rakentaa puihin. Istuimme siskoni ja ystävieni kanssa syömässä kakkua ja nauroimme yömyöhään, kunnes emme enää nähneet mihin astua ja jouduimme yöpymään majassa. Siksi meillä oli aina appelsiinia mukana, jotta olisi jotain aamiaistarpeita, jos aamulla olisi nälkä. Kerran joku ystävistäni...tai ehkä kaikki, en ole aivan varma enää, innosti minua viskomaan appelsiinilla maassa maannutta metallista haravaa. Kun heittämäni hedelmä osui mehua roiskahtaen haravan piikkeihin ja jäi siihen törröttämään, innostuimme kaikki heittämään appelsiineja, kunnes haravan kaikissa piikeissä sojotti vuotava, oranssi hedelmä. Nauroimme kuollaksemme ja kolmivuotias pikkusiskoni putosi nauraen majasta. 

Hän ei selvinnyt siitä pudotuksesta hengissä. Siskon kuolemasta kertominen on aina yhtä hämmentävää. Miten hauskaa meillä oli ja miten yhtäkkiä se hauska loppui. Äitini halusi koko majan poistettavan ja hajotettavan ja mielellään myös puun kaadettavan, mutta suostui lopulta siihen, että isäni vain asensi majan reunaan turvakaiteet. Saatoimme jatkaa ystävieni kanssa majaseikkailua. Tosin emme enää nauraneet yhtä paljoa.

Tuijotan laamoja tyhmänä, kun en millään saa mieleeni, mikä päivä nyt on. Näen, kuinka yksi suurimmista laamoista nuolaisee toista laamaa kuonosta. Se on samassa myös astua pienemmän laamavauvan päälle, kun unohtaa suutelonsa ja keskittyy taas hamuamaan minun eväitäni karvaisilla huulillaan. En uskalla liikahtaakaan, joten annan sen mutustaa makunsa mukaan piknikeväitäni ja pureskella vilttiänikin. Ankat tanssivat lääkekotelossani, kun ravistelen sitä muistia virkistääkseni. Viimeiset lääkkeet on otettu tiistaina. Mikä päivä nyt on?

Laamat nostelevat jalkojaan levottomina. Niiden alapuolikkaiden kehystämä jalkaholvi aukeaa silmieni tasolla ja harkitsen hetken koipien lävitse ja vatsojen alitse ryömimistä. Mieleeni kohoaa kuva vauhkoontuneista laamoista, joita on puolikkaiden sijaan yhtäkkiä kaksinverroin, kun ne riehaantuvat potkimaan ja sätkimään koko lauman voimin minun päälläni. Ajatus ei ole varsinaisen hurmaava, joten jään paikoilleni. Yhtäkkiä edessäni on laaman mentävä aukko. Laaman sijaan siinä on maanviljelijän näköinen mies, joka pureskelee mälliä ja katsoo minua yhtä uneliaasti kuin laamatkin.

”Autatko laittaan näitä autoon?” mies kysyy. Katson häntä varmaan niin hölmistyneen näköisenä, että hän hetken päästä toistaa kysymyksensä: ”Autatko laittaan laamat autoon?” Hälytyskellot soivat päässäni. Minun on aivan pakko ottaa kohta lääkkeet, olin ottanut niitä tänään tahi en.

”Tiedätkö, mikä päivä tänään on?” Saan suustani. Mies murahtaa ja kääntyy pois kadoten laamojen sekaan sinne, mistä oli tullutkin. Yksi laamoista nappaa juustokakun palan lautaselta kädestäni ja mussuttaa sitä tyytyväisenä. Toinen kuolaa olkapäälleni. Katson miehen perään ankkakoteloani silitellen. Oliko siinä äsken mies, vai kuvittelinko minä vain?

Pikkusiskon kuolemisesta kertominen on surun läheisyyden lisäksi hankalaa myös siksi, että tarina olisi muuten varsin huvittava appelsiineineen päivineen, jos se ei päättyisi niin traagisesti. Usein aloitankin tarinan hauskana anekdoottina ja unohdan, että juuri tämä tarina oli se, jota piti välttää hauskassa seurassa. Alan varmaan käydä vanhaksi, mutta muistan päätöksen usein vasta kun se tulee kohdalle ja niin hauskasta jutusta tuleekin surullinen ja pilaan keskustelun tunnelman. Sitä seuraa aina – ja tarkoitan aina – vaivaantunut hiljaisuus. Minä en oikein viihdy vaivaantuneissa hiljaisuuksissa. Se tuntuu niin kitkerältä. Kuin sokeroimaton sitruunamehu. Omatkin kyyneleet nousevat pintaan yhtä vihaisina minulle, kuin muut tunnelman pilaamisesta suuttuneet keskustelukumppanini. Kun näin käy, olen ruvennut näyttämään itselleni ovenkahvaa ja anteeksipyydellen poistumaan paikalta aina liian äänekkäällä kanta-astunnallani. Minulle tulee niin kovin kylmä, kun ajattelen niitä appelsiineja, sitä naurua ja kun nauru yhtäkkiä loppui...

Ajatukseni tuntuvat ohuilta ja laamat ovat ryhtyneet parveilemaan piknikmatollani. Minun on pakko nousta seisomaan, sillä hetkellinen onneni ja yksityisyyteni on lopullisesti mennyttä. Ehkä voin pujotella laamojen välistä, kuten mieskin teki. Mutta sitä ennen minä otan keskiviikon lääkkeeni. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ankat hymyilevät minulle vähän liiankin kannustavasti. Luulen, että tänään on torstai...

Hiutaleet

Katson, kun lumihiutaleet satavat suljetusta ikkunasta sisään. Pian ikkunalaudan koristevaasi on niitä täynnä. Jos vain näkymätön lumi ei sulaisi niin nopeasti... Ilmassa pyörteilevät hiukkaset rientävät halki pilvisen taivaan ja peittävät vaalenevan maiseman. Yksittäiset hiutaleet tekevät ilmassa kieppejä ja koukkauksia, kuin ne tähtäisivät tarkoituksella vaasiini. Valkoisen paljous huijaa silmää ja hiutale on putoavinaan housuilleni.

Tahdon lumen sulavan päälleni. Avaan pikkuikkunan ja työnnän ylävartaloni ulos keskelle pyryä. Nautin viileästä viimasta kasvoillani ja kosteista kosketuksista paljaalla iholla, kun lumi tunnustelee rajojani. Kieleeni ei osu yksikään hiutale ja kurotan vielä vähän pidemmälle. Kiipeän ikkunalaudalle ja polvillani siinä istuen ihailen valkoista maisemaa.

Alhaalla pehmeä kinos houkuttaa hyppäämään. Se on kuin kutsuun auennut peti. Tyyny, jolle pään voi rauhassa laskea nähdäkseen unia. Ilma on sakeanaan lumesta, joka pyrkii nenääni ja silmiini, mutta kielelleni ei osu yhtäkään hiutaletta.

Kun hyppään, putoan höyhenen kevyesti ja tuuli pyörteilee lävitseni, kuin olisin lumihiutale vain. Hanki tervehtii minua kostean pehmeällä syleilyllään ja jään selälleni lumen tyynylle makaamaan. Näen, miten taivas putoaa hiutale kerrallaan päälleni. Pikkuhiljaa kylmenevä ruumiini ei enää sulata hiutaleita pois ja jään osaksi hankea, joka ottaa minut syleilyynsä. Katseeni peittyy lumen massan alle ja vihdoin myös kieleni turtuu jäätyvien hiukkasten syleilyssä.

Katselen ikkunasta hiljalleen peittyvää ruumistani ja astun sitten takaisin sisälle. Sytytän kynttilän. Taas on yksi vähemmän, mutta samalla niin paljon enemmän.