KIK - Kun elämä ei enää riitä

Kynä painui paperiin synkeän huokauksen saattelemana.

”Kun luette tämän, minä olen jo poissa. En halunnut teidän järkyttyvän aiemmin kuin oli tarpeen, joten saatte tietää kuolemastani vasta, kun se on jo tapahtunut. Kenenkään on turha syyttää itseään. Tämä oli minun oma päätökseni. En yksinkertaisesti enää jaksa. Ja ehkä minä synnyin juuri kuolemaa varten. Joidenkin on kuoltava, jotta toiset voisivat elää... Olen koettanut elää, mutta ei minusta ole siihen. Hyvästi siis ja tietäkää, että rakastin teitä kaikkia. Minulla oli hyviä hetkiä kanssanne ja elämä oli joskus hyvääkin. Siinä oli kuitenkin liikaa tuskaa ja kärsimystä, jotta minä olisin sitä kyennyt jatkamaan. Kiitos siis kaikesta. Jos on olemassa jotain kuoleman jälkeen, ehkä kohtaamme siellä. Toivon kuitenkin, että mitään ei enää ole ja pääsen vihdoin rauhaan, jota nyt niin kaipaan. Teidän Paulinne”

Pauli nojasi tuolissaan taaksepäin ja imeskeli kynän päätä mietteliäänä. Olikohan tässä nyt kaikki...? Hän oli hoitanut testamentin ja velkansakin hän oli saanut maksettua hiukan penniä venyttämällä. Ei sitä ollut paljoa ollut, pari hassua kymppiä sinne ja toinen tänne, mutta nyt se oli kaikki hoidettu. Hän ei ollut tälle maailmalle enää mitään velkaa. Paitsi henkensä. Sen hän oli päättänyt päättää hirttosilmukkaan. Hän oli testannut silmukan kestävyyttä kahvakuulista rakentamillaan painoilla ja tullut siihen tulokseen, että ikkunasta hyppääminen hirttosilmukka kaulassa lienisi paras vaihtoehto. Siinä olisi hyvä mahdollisuus, että hänen niskansa katkeaisi ennen kuin hänen tarvitsisi itseasiassa kuristautua kuoliaaksi. Ja toisaalta kestäisi jonkin aikaa ennen kuin kukaan saisi kiskotuksi häntä pois ikkunastakaan, jolloin hänellä olisi myös hyvää aikaa kuristautua, jos niikseen tulisi. Siinä onnettomassa tapauksessa, että köysi katkeaisi, hänellä olisi vielä mahdollisuus pudota kuolemaansa. Seitsemän kerrosta luulisi riittävän, joskin toivottavasti siihen ei jouduttaisi. Suolihuuhtelupussi oli jo ostettu ja hänen tarvitsisi enää tyhjentää itsensä, jottei ruumiinpesijöillä olisi turhaan ylimääräistä työtä. Kynnet oli leikatut ja viilatut ja kaula hyvin kosteutettu ja rasvattu, jottei se raapiutuessaan menisi turhan paljoa rikki.

Kaikki oli siis valmista. Mutta miksi tämäkin kirje tuntui niin teennäiseltä ja väärältä? Hän rypisti paperin ja heitti sen roskakoriin, jossa pari edellistä yritelmää lojuivat jo hylättyinä. Hän oli aloittanut todella pitkällä kirjeellä, joka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Se oli kuitenkin alkanut näyttää siltä, kuin hän ei olisi halunnutkaan kuolla, joten hän oli hylännyt kyhäelmän ja kirjoittanut uuden, lyhyemmän. Pikkuhiljaa kirjeet olivat lyhentyneet ja lyhentyneet. Ehkä jos yrittäisi vielä jotain.

”Kun minä nyt olen kuollut, tahdon teidän ymmärtävän, että päätös oli yksin minun. Kyse oli minun elämästäni ja vaikka tiedän, että se sattuu teihin nyt, tulette huomaamaan, että olonne pian helpottuu. Kuolemasta tehdään aivan liian suuri haloo. Elämä jatkuu joka tapauksessa ja meidän kaikkien on kuoltava joskus. Rakastin teitä kaikkia, elämä vain oli liikaa minulle. Kiitos kaikesta ja ehkä vielä kohtaamme jossain! Pauli”

Pauli pidätti hengitystään, jotta saisi työnnettyä turhan melankolisuuden pois mielestään. Hän oli jo itkunsa itkenyt. Nyt oli aika lopettaa vetistely ja ottaa elämä omiin käsiin. Tarkemmin sanottuna ottaa oma kuolema omiin käsiin. Häntä oli patistettu ryhdistäytymään ja huolehtimaan itsestään ja nyt hän aikoi sen tosiaan tehdä. Nyt hän tunsi todella olevansa itsenäinen ja aikuinen mies. Hänhän pitäisi huolen siitä, että kuolisi pois. Pois kuormittamasta yhteiskuntaa ja maailmaa.

Tottakai ajatus jännitti. Se pelotti, kauhistutti, itketti, masensi ja ties mitä. Mutta Pauli oli viime aikoina vain kasvattanut omaa varmuuttaan siitä, että tämä oli juuri se, mitä varten oli oikeastaan syntynyt. Jos maailma halusi ihmisten kautta kokea itsensä erilaisilla tavoilla ja tutkia itseään monesta eri näkökulmasta, miksei itsemurhaaja ollut yhtä pätevä näkökulma, kuin kaikki muutkin? Maailmassa on aivan liikaa ihmisiä jo sinällään, eivätkä ne edes tappamalla lopu. Yksi sinne tai tänne tuskin merkitsee paljoakaan, jos sillä pääsee eroon edes osasta kaikesta siitä huonosta olosta, mitä maailmassa on. Itsemurha todellakin on ratkaisu: se ratkaisee elämän ja siihen liittyvät tuskat hetkessä ja yhdellä kertaa. Lopullisesti. Varsin tehokas ratkaisu siis.

Pauli heitti tämänkin kirjeen pois ja kirjoitti sitten: ”Ketään ei tule syyttää, tein tämän itse ja omasta tahdostani. Pauli” Se kuulosti jo varsin hyvältä. Hän päätti tyytyä siihen. Eipä sillä kai lopulta niin väliä olisikaan. Vielä viesti itsemurha-foorumille ja suolen puhdistus, niin olisi aika lopettaa tämä pelleily. Kaikki tämä vaiva niinkin yksinkertaisen asian, kuin kuolemisen takia tuntui naurettavalta. Mutta kaipa sitä piti ottaa kaikki muut huomioon, ettei sitten voitaisi sanoa, että Pauli olisi ollut jotenkin itsekäs ratkaisussaan...

Pauli oli sattumalta törmännyt itsemurhaa hautovien foorumille (”Ei elämän puolestapuhujia tai muita trollaajia: vain tosimielessä sitä suunnitteleville”). Keskustelijat pohtivat keinoja ja syitä ja vaikka toki välillä jotkut tulivat itkemään omaistensa itsemurhia, heidät poistettiin tai vähintään annettiin varoitus hyvinkin nopeasti. Foorumilla oli niin paljon osanottajia, ettei sitä edes huomannut, jos joku ei enää sinne kirjoitellutkaan. Eikä kestään koskaan voinut tietää varmasti, oliko foorumilta poistumisen syy se, ettei enää huvittanut siellä käydä vai se, että oli tosissaan hoitanut homman loppuun. Paulikin oli lukenut näitä surkeita ihmiskohtaloita. Varsinkin ne kirjoitukset, jotka olivat itsemurhaa yrittäneiden tekemiä, olivat kaikista masentavimpia. Jotkut olivat yrittäneet moneen otteeseen, mutta aina heidät oli löydetty liian aikaisin tai jokin muu osa suunnitelmaa oli pettänyt. Halu ei poistunut, mutta valvonta lisääntyi kerta kerralta, eikä suunnittelukaan ollut enää niin helppoa. No. Pauli ei aikonut olla yksi heistä, mutta pahalta se tuntui. Että joku, joka halusi kuolla ei vain kykenisi siihen...

”Jossain oli joskus järjestetty ihan itsaritalkoot. Porukalla vetäneet ittensä piippuun. Sellanen vois olla aikamoinen yhteishengen kohottaja.” Pauli luki uusimman viestin 'Luovien itsensä murhaajien listalta'. Keskustelua oli jo syntynyt aiheesta jonkun verran ja hän uppoutui pohtimaan ajatusta muiden kanssa. Millaista olisi tehdä joukkoitsemurha. Niin kuin se elokuvakin (tai kirjahan se taisi alkujaan olla): Hurmaava joukkoitsemurha. Siinä voisi sitten tarkistaa, että kaikilla on solmut tiukalla, tarpeeksi lääkkeitä tai kyllin terävä veitsi – ja hyvä ote. Tarkemmin ajatellen aivan loistava idea!

”Ehkä meijän pitäs perustaa itsariklubi. Perustus-, järjestäytymis- ja päätöskokous kaikki yhdessä. Tehokkain yhdistys ikinä.” Pauli kirjoitti hetken mielijohteesta ja naureskeli ajatukselle. Hän otti suolihuuhtelupussin ja vetäytyi kylpyhuoneeseen. Hän ei ollut aiemmin tehnyt suolihuuhtelua, mutta oli lukenut siitä jonkin verran ja vakuuttunut, että huuhtelu – epämukavuudestaan huolimatta – olisi parempi vaihtoehto kuin ulostuslääkkeet. Hirttäytyminen näyttäisi tarpeeksi inhottavalta jo ilman suolen tyhjentymistä housunlahkeeseen ja hän halusi olla varma puhtaudestaan kuollessaan.

Palatessaan tietokoneen ääreen yli tuntia myöhemmin takapuoli kihelmöiden, hän huomasi järkytyksekseen sähköpostiosoitteensa tulvivan yksityisviesti-ilmoituksista. Ne olivat kaikki foorumilta. Näinkö ihmiset reagoivat hänen itsemurhailmoitukseensa!? Aikoivatko kaikki nyt houkutella hänet luopumaan tästä ainoasta hyvästä ideastaan ja pitävästä päätöksestään kaiken tämän jälkeen? Tuohtuneena Pauli avasi ensimmäisen viestin, eikä alkuun ymmärtänyt, mihin siinä viitattiin. Joku tyttö puhui loistavasta ideasta, johon hänkin halusi tulla mukaan. Pian hän kuitenkin muisti, ettei ollut edes jättänyt itsemurhaviestiään vielä. Klikatessaan seuraavan viestin auki hän huomasi lukevansa neljätoistavuotiaan pojan mielipidettä siitä, miten joukkoitsemurhat ovat aina huono idea, koska joku kuitenkin jänistää ja kerää kaikki sympatiapisteet syyttämällä idean keksijää aivopesusta ja manipuloinnista. Pauli avasi foorumissa jälleen luovan itsemurhakeskustelun ja huomasi senkin täyttyneen innokkasta spekuloinnista liittyen siihen, minkälainen tämä itsemurhakerho olisi rakenteeltaan.

Kasvavan hämmennyksen vallassa Pauli kahlasi läpi viestejään ja tunsi, miten vastuu lankesi hänelle. Hän oli idean isä, sanoi eräskin kaksikymppinen tyttö. Hänen pitäisi ottaa asia hoitaakseen ja ryhtyä yhdistyksen elinikäiseksi puheenjohtajaksi – niin lyhytaikainen pesti kuin se olikin. Pauli ei tiennyt, pitäisikö hänen itkeä vai nauraa. Hän vilkaisi itsemurhakirjettään pöydän reunalla ja valmiiksi patteriin sidottua köyttään. Saattaisiko hän uhrata tämän loistavan hetken vain siitä hyvästä, että saisi autettua itsensä lisäksi muutaman muun masentuneen pois tästä maailmasta? Ryhmätilaisuus saattaisi rohkaista myös ujompia ja pelokkaampia asiasta kiinnostuneita yrittämään tätä viimeistä oljenkortta elämänsä uhkapelissä. Mitä useamman yksityisviestin Pauli luki, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli, että vain organisoituneena saattaisivat itsemurhaajat onnistua haluamallaan tavalla. Niinpä hän teki päätöksensä: elämä jatkukoon vielä niin kauan, kuin menisi tämän joukon kokoamiseen ja joukkoitsemurhaamiseen. Hän loi suljetun keskustelun, johon päästi vain hänelle yksityisviestiä lähettäneet ja ilmoitti päiväksi viikon päästä. Lauantaina 5.2. kello 18.00 Kuolleiden Itsemurhaajien Klubi (KIK) kokoontuisi ensimmäisen – ja viimeisen – kerran.

Yksi osallistujista tiesi hyvän vajan isänsä metsästä, johon kaikki KIKin viisitoista jäsentä mahtuisivat hoitelemaan itsensä pois päiviltä. Kolmasosa oli suunnitellut hirttäytyvänsä suunnilleen samalla tavalla kuin Paulikin. Kaikki olivat tyytyväisiä vajan korkeimman tukirakenteen laatuun vajan omistajan pojan kuvauksen perusteella. Loppuryhmä oli suunnitellut viiltävänsä ranteitaan tai syövänsä lääkkeitä. Yksi oli jopa kehittänyt kotitekoisen sähkötuolin itselleen. Sähkötuoli herätti kahden viiltelyä suunnitelleen tytön mielenkiinnon, joten tämä keksijänero lupasi rakentaa tytöille omansa, jotta he pääsisivät myös osallisiksi pojan sähköinsinöörin taidoista. Pauli tunsi olonsa paremmaksi kuin aikoihin kuullessaan pojan todella opiskelleen sähköinsinööriksi: tämä olisi hänen ensimmäinen työnkuvansa ja palkkana olisi ikuinen unohdus! Mikä sen parempaa!?

Ennen kuin klubi kokoontuisi lähimetsän vajassa, Paulin piti käydä tarkastamassa paikan laatu siltä varalta, että suunnitelmassa olisi sittenkin joitain aukkoja nyt, kun sitä oli tekemässä yhden pään lisäksi yli tusina muita. Vaja oli kuitenkin yksityisomistetun metsän keskellä. Sen seinät olivat peltiä ja betonia. Katon tukirakenteet kestivät myös Paulin kahvakuulapainotestin ja kaiken lisäksi vajassa oli oma sähkögeneraattori sähkötuoleja varten. Sähköinsinööri toi tuolit erään pakokaasulla itsensä tukehduttamista suunnitelleen, mutta sittemmin hirttäytymisestä päättäneen miehen Audilla vajaan vain päivää ennen h-hetkeä. Audin omistaja oli päättänyt vaihtaa itsensä lopettamisen Audista hirttosilmukkaan sen jälkeen, kun oli lukenut itsemurhaajien klubista foorumilla. Hän sanoi, ettei ollut koko elämänsä aikana tuntenut tarvetta minkäänlaiseen sosiaaliseen elämään, mutta tuohon keskusteluun liityttyään hän oli vihdoin tuntenut olevansa kuin kotona. Jos elämä ei ollut ollut sosiaalinen, ainakin kuolema olisi sitä moninkerroin!

Pauli oli kaikenkaikkiaan tyytyväinen suunnitelmien etenemiseen. Hän oli lopulta iloinen myös siitä, ettei ollut tappanut itseään vielä ensimmäisen suolihuuhtelun jälkeen. Hänestä oli alkanut tuntua, ettei yksi kerta riittäisi koko suoliston tarpeelliseen puhdistukseen ja niinpä lauantaina 5.2. hän istui jälleen pöntöllä tällä kertaa varmana siitä, että tämä oli hänen viimeinen päivänsä tässä maailmassa.

Ajaessaan bussilla kahden muun KIKin jäsenen kanssa kohti kohtaloaan, Pauli tunsi käsiensä hikoavan. Hän oli säästänyt viimeisimmän itsemurhakirjeensä, jonka oli jättänyt työpöydälleen. Kirjeessä luki edelleen: ”Ketään ei tule syyttää, tein tämän itse ja omasta tahdostani. Pauli” Hän oli lisännyt siihen vielä Post Scriptumiksi vajan sijainnin ja ajankohdan, jolloin klubi kokoontuisi. Siinä vaiheessa, kun joku löytäisi kirjeen, olisi takuulla jo myöhäistä.

Pitääkseen itsemurhaajien foorumin ajantasalla tästä jännittävästä tapahtumasta hän oli ottanut kannettavan tietokoneensa mukaansa. Koko foorumi ei ollut viikon ajan muusta puhunutkaan kuin Kuolleiden itsemurhaajien kerhosta. Kaikki halusivat tietää, miten yrityksessä kävisi, joten Pauli oli luvannut päivittää viimeisen viestinsä aivan viime hetkillä. He olivat päättäneet, että suorituksen onnistumispotentiaalia lisätäkseen he ajoittaisivat itsemurhansa aavistuksen toisistaan erilleen. Näin he saisivat kukin oman hetkensä, jota muut pääsisivät todistamaan ja jossa kaikki muut voisivat olla tukena ja turvana. Kuitenkin jänistämisen minimoidakseen Pauli oli lupautunut olemaan viimeinen ja pitämään huolen siitä, että kaikki olisivat turvallisesti poissa elävien kirjoista ennen kuin päästäisi lopulta itsensäkin päiviltään.

Kun kaikki olivat kokoontuneet vajaan ja kello tuli tasan kuusi, Pauli avasi Kuolleiden itsemurhaajien klubin järjestäytymiskokouksen. Hän oli halunnut tehdä tästä ainoasta puheenjohtajaroolistaan pätevän, joten noudattaen kaikkia laillisen yhdistyksen kokouksen sääntömääräisiä vaiheita hän avasi kokouksen, totesi sen lailliseksi ja määräysvaltaiseksi sekä valitsi sihteeriksi vajan omistajan pojan. Hän oli pieni, juuri seitsemäntoista täyttänyt tummatukkainen nörtin alku ja innoissaan saamastaan kunniasta. Pauli halusi pitää pienen puheen ennen kuin toiminta pääsisi todenteolla vauhtiin. Ylpeänä hän katsoi seuralaisiaan. Neljätoista melkoisen nuorta ja yksinäistä ihmistä. Neljätoista ihmisen alkua, jotka olisivat pian lopettaneet itsensä. Heillä oli vapaan maan kansalaisina oikeus päättää siitä, mitä tapahtui heidän ruumiilleen. Siitä he olivat kaikki yhtä mieltä. Itsemurha ei ollut enää rikos. Sitä ei tosin arvostettukaan, joten KIKillä oli vahva sanoma: itsemurhaa tulisi pitää yhtä kunniakkaana kuin se japanilaisten ninjojen perinteessä oli ollut. Puhumattakaan antiikin stoalaisista, jotka pitivät itsemurhaa jopa suositeltavana kuolintapana. Todellinen vapaus, sanoi Seneca. Sitä he kaikki halusivat. Vapautta. Pauli tunsi kurkkunsa karheutuvan puhuessaan tovereilleen, kanssaitsemurhaajilleen.

Lopulta kaikki ottivat paikkansa. Hirttäytyjien rivissä vajan metallikonttien päällä oli nyt Paulin lisäksi jo kahdeksan. Sähkötuolin valinneet kolme asettivat sähkönjohtimet ohimoilleen ja kolme pillereihin päätynyttä otti ensimmäisen annoksensa paracetamolia. Vatsaystävällinen särkylääke ja amerikkalaisten naisten suosikki viimeisen unen saavuttamiseen. Suomessa sama lääke ei ole vielä noussut yhtä suosituksi itsemurhavälineeksi, sillä täällä suosiossa ovat alkoholi ja hirttosilmukka. Nämä kaksi kolmatta kymmentään aloittelevaa – ja pian lopettelevaa – tyttöä sekä kahdeksantoista vuotta viikko sitten täyttänyt poika olivat kuitenkin päättäneet ottaa mallia Amerikan esikuvistaan. Pauli oli auttanut heitä laskemaan annostuksen juuri oikeaksi, jotta he eivät selviäisi yrityksestään hengissä. Paracetamol aiheuttaa vakavia maksavaivoja, eikä kukaan tästä joukosta halunnut vammautua tai muuten hajottaa elimistöään ilman, että henki lähtisi. Paulin matikkapäästä oli siis kerrankin ollut hyötyä.

Kun lääkkeitään nauttiva ja keskenään hermostuneesti naureskeleva kolmikko oli saanut nielaistuksi toisen puolikkaan lääkkeistään, joukon ainoa itsensä viiltämällä murhaava kalpeaihoinen poika painoi veitsen ranteelleen. Hän oli ottanut oman puolikkaan annoksensa paracetamolia muiden kanssa, mutta kävi nyt käsiksi fyysisempään toimeensa. Sähkötuoleissaan istuvat vastaanottivat kasvoilleen roiskuvan veren hiljaisen vakavina. 

Pauli huomasi joukon nuorimman, hirttosilmukkaa valkoisin rystysin puristavan viisitoistavuotiaan tytön, tärisevän paikallaan. Hän laski käden tytön olkapäälle ja tämä katsoi häneen anovasti.

  ”Ollaanko me nyt ihan varmoja?” Hän sopersi hiljaa. Paulin merkistä sähkötuolit käynnistyivät ja veitsen viiltäessä syvempään kukin hirttäytyjä terästäytyi. Pian olisi heidän vuoronsa.

”Vain jos sä oot.” Pauli katsoi tyttöön vakaasti. ”Tossa sulla on kädessäsi sun koko elämäsi. Ja samalla siinä on kiteytyneenä kaikki. Ihan kaikki mitä varten ikinä mitään on tehty. Se, että sä uskallat hypätä ensimmäisenä, niin kun halusit, on vaan merkki siitä, että sä olet ihan helvetin rohkea. Tää on takuulla rohkeinta, mitä sä olet ikinä tehnyt. Kuolema odottaa sua ja sä tiedät, että sä oot odottanut kuolemaa jo pitkään. Joten ootko sä valmis?”

Käristyvän lihan haju leijaili sähkötuoleissa tärisevistä nuorista, kun tyttö nyökkäsi huuli täristen. Hän kiristi silmukkaa kaulassaan hiukan lisää, otti askeleen taakse päin. Hän katsoi Pauliin suu hymyillen, mutta silmät vakavina. ”Kiitos” hän sanoi. Ja sitten hän hyppäsi.

Suurta yhdessä suunniteltua kuoleman tanssin koreografiaa noudattaen muutkin silmukkaansa ripustautuneet kiljaisivat kiitoksensa ennen kuin antautuivat maan vetovoiman vietäviksi. Audi-suunnitelmasta luopunut, joukon vanhin mies (36-vuotias), veti käden lippaan ja nyökkäsi Paulille ennen kuin otti oman loikkansa kohti suurta tuntematonta. Pauli kiipesi vielä konttien päältä alas tarkistamaan, että lääkkeitä nauttineiden lihaskrampit ja nytkähtelyt olivat todella kuoleman merkkejä. Hän tarkasti kaikkien pulssin tunnollisesti ranteesta. Itseään syvään leikannut poika katsoi häneen samein silmin ja painoi veitsen itseensä vielä kerran. Pauli väisti roiskuvaa verta ja sammutti sähkötuolit, joiden asukkaat olivat jo siirtyneet autuaammille apajille. Köysien jatkeena roikkui enää vain raukeaa lihaa ja viiltäjäpoikakin valahti lopulta hervottomana lattialle kasvavaan verilammikkoonsa.

Nielaisten Pauli kirjoitti itsemurhakanavalle viestin: ”Päätän kokouksen kellon ollessa 20.28.” Hän iski mukanaan tuomallaan puunuijjalla konttia, jonka päälle oli jälleen kiivennyt. Hän nousi seisomaan ja lähestyi juhlavasti omaa silmukkaansa. Vihdoinkin. Hän katseli ylpeänä vajaa kansoittavia ruumiita asettaessaan päänsä silmukasta läpi. Hän oli auttanut näitä kaikkia ihmisiä tekemään elämällään jotain, mitä he olivat jo pitkään halunneet, mutteivät vain olleet siinä syystä tai toisesta onnistuneet. Kaikki olivat ensikertalaisia. Kaikki olivat onnistuneet ensiyrittämällä. Ja Pauli aikoi nyt seurata heidän esimerkkiään.

Yhtäkkiä Pauli kuuli pienen 'ping'-äänen tietokoneeltaan. Hän vilkaisi ärsyyntyneenä konettaan, joka ilmoitti saapuneesta viestistä. Kuka siellä nyt enää kiusasi? Hänhän oli jo päättänyt kokouksen! Päättäen olla välittämättä äänestä Pauli kiristi silmukan kaulansa ympärilleen ja veti syvään henkeä. Viimeisen kerran, hän ajatteli. Kuului toinen 'ping' ja pian sen perään vielä kolmas. Päästäen ilman keuhkoistaan vihaisesti puhkuen, Pauli irrotti silmukan ja kumartui takaisin tietokoneelleen.

”Vieläkö ehtii mukaan? Mä olen yrittänyt jo kahdesti yksin! En pysty tekeen sitä ilman porukan tukea. Musta on pitkään tuntunu siltä, että oon ainoa koko maailmassa, joka ees ajattelee koko juttua. Kukaan ei koskaan tajua, mistä mä selitän. Kaksi kertaa on mennyt mönkään just sen takia, ettei oo ollu kylliksi apujoukkoja. Voisinko mä tulla teijän kerhoon vielä kans? Vaikka seuraavaan kokoukseen?” Pauli huudahti ääneen. Mitä helvettiä!? Itsemurhaajien seuraavaan kokoukseen? Mitä ihmettä tämä tyttö oikein luuli tämän touhun olevan? Jotain ”kirjoitetaan kirja kuukaudessa” -tapaamisia joka lauantai vai? Hän oli jo aikeissa vastata vihaisesti, että keräisi oman kerhon kasaan, tämä kerhon toiminta oli jo liian...no...kuollutta uuteen tapaamiseen. Sitten hän kuitenkin luki muut saapuneet viestit. Ne olivat kaikki samanlaisia. Mattimyöhäisiä, jotka halusivat myös Kuolleiden itsemurhaajien kerhon uutta tapaamista, jotta hekin pääsisivät osallisiksi tästä suuresta, yhteisestä kokemuksesta. Huokaisten Pauli painoi päänsä. Kai se oli pakko auttaa näitäkin piruparkoja. Ei kai siinä muukaan auttanut jos hän kerran oli ainoa pätevä tähän hommaan tässä maassa. Pauli aloitti uuden ryhmäsähköpostiviestin.

”No okei. Seuraava kokous on sitten viikon päästä. 12.2. samaan aikaan, eli kello 18.00. Onko teillä kellään tietoa jostain suojaisesta paikasta, missä voisi kuolla ilman, että häiritään? Millä tekniikoilla ootte aikonu homman hoitaa? Suosittelen hirttäytymistä. Täältä löytyy perusohjeet, jos ei ole ennen silmukkaa tehnyt: http://wiki.partio.net/Hirttosolmu. Suolihuuhtelu kannattaa suorittaa ainakin kahteen kertaan ennen hirttäytymistä ja pitää huoli, etteivät kynnet ole liian pitkät, jotta kaulaan ei jäisi turhaan ylimääräisiä jälkiä. Köyden kestävyyttä voi testata painoilla, jotka on mielellään kaksi kertaa oman painon verran ja hyppypaikka pitää olla kyllin korkea ja köysi lyhyt, etteivät jalat yltä maahan ja että hyvällä tuurilla niska katkeaa hypyssä. Ei kuitenkaan niin korkea, ettei korkeanpaikan kammo estä hyppyä tmv. Myös ikkuna toimii, jos ei oo hirveen monta osallistumassa. Voi kerääntyä porukalla yhteen korkeeseen asuntoon ja sitoa köydet patteriin. Ite en valitettavasti pääse seuraavaan kokoontumiseen, sillä mulla on muuta menoa. Annan teille valvojan oikeudet keskuteluun, niin voitte hyväksyä muitakin mukaan. Toivottavasti saatte homman hoidettua tällä kertaa. Muistakaa vaan, että ketään muuta ei tule syyttää: tämä tehdään itse ja omasta tahdosta. Lykkyä pyttyyn! Pauli."

Koirankuppi

Sanna katseli, miten koira söi ruokansa loppuun. Se nuoli kulhonsa ja tassutteli sitten onnellisesti Sannan jalkoihin kuin kiittääkseen. Sanna katseli kupin kiiltävää pohjaa ja siitä heijastuvaa kuvajaistaan. Hän ei ollut ennen huomannutkaan, miten kirkkaaksi kupin pohja jäi koiran nuoltua sen. Kuin peili. Tai tyyni veden pinta. Hetken mielijohteesta hän kurotti kuppia kohti. Käden lähestyessä sen pohjaa hän hidasti hiukan, kuin odottaen että käsi ei kohtaisikaan kupin pintaa, vaan sujahtaisi siitä läpi. Koira haukahti. Sanna tunsi kupin kiinteän pohjan vasten kämmentään. Omalle hupsuudelleen hymyillen hän nosti kupin tiskialtaaseen ja antoi veden valua kuppiin sen pestäkseen. Koira haukahti taas ja Sanna kumartui puoliksi rapsuttamaan sen korvantaustaa. Kääntyessään hän ei huomannut, miten vesi valui suoraan kupin pohjasta läpi.

Kevättä ilmassa - tai ainakin blogissa

Maailman ensimmäinen lapsi

Kun ihmiset eivät viiteentoista vuoteen olleet enää lisääntyneet, tunnelma alko olla aika epätoivoinen. Tiedemiehet työskentelivät lakkaamatta kloonausteknologian parissa ja kansa odotti kauhulla, koska koko systeemi kaatuisi, koska uutta verta ei enää tulisi, eikä ihmiskuntaa pian ehkä enää olisi. Niinpä minun raskauteni oli yhtäkkiä koko maailman ihme. Ei vain minun ja mieheni yksityinen onni vaan joka ikinen oli yhtä onnellinen ja jännittynyt vatsani kasvusta, kuin minä ja minun mieheni.

Aluksi olin melko varma, että raskaus menisi kesken. Niin ne viimeisetkin raskaudet olivat menneet. Mutta kun alkoi näyttää siltä, että lapsi selviäisi, mediajännitys kiihtyi kiihtymistään. Kaikki pidättivät hengitystään, kun minun ultraääneni julkistettiin iltauutisissa. Lapseni sydämen lyönnit kaikuivat halki maailman lähes jokaisessa olohuoneessa. Minulla ei ollut vaihtoehtoa. Tämän luokan uutista ei sopinut salata.

Kun tuli aika selvittää lapsen sukupuoli, minua alkoi ensi kerran pelottaa. Mitä jos se olisi tyttö? Kätilö ei saanut selvää, oliko lapsi tyttö vai poika. Samalla, kun minä huokaisin helpotuksesta, koko muu miljardiyleisö huokaisi pettymyksestä. Jokaisella kuvauskerralla minun oma armaani kierähti niin, ettei voinut sanoa juuta eikä jaata. Sukupuolesta tulisi siis yllätys.

”Maailma odottaa poikaa.” oli mieheni sanonut ensimmäisen kuvausyrityksen jälkeen. Katsoin häntä pitkään ennen kuin korjasin: ”Ei. Maailma odottaa tyttöä. Lisääntymiskykyistä tyttöä.”

”Kuka hänet siittäisi?” Minun katseeni oli kylliksi kertomaan miehelleni koko karmivan totuuden. Jos lapseni olisi tyttö – niinkuin aloin jo vakaasti uskoa – kaikki maailman nuoret miehet odottaisivat vain pääsevänsä siittämään hänet. Siitä hetkestä lähtien, kun tyttäreni kuukautiset alkaisivat, hän olisi uuden ihmiskunnan synnytyskone. Ottaen tietysti huomioon sen mahdollisuuden, että hän olisi yhtä maho, kuin kaikki muutkin maailman naiset. Odotin samaa kohtaloa myös omalle kohdalleni, mutta sitä en kyennyt sanomaan ääneen. Sitäpaitsi hän keksi sen aivan itse.

”Et voi olla tosissasi! Eihän...Kyllähän...Mutta nuorimmat lapset ovat vasta viisitoistavuotiaita.”

”Kaksikymmentäkahdeksan, kun tyttäreni täyttää 13. Silloin minulla alkoivat omat kuukautiseni.”

”Eihän se ole niin paha.”

”Mutta geenien monipuolisuuden takia mahdollisimman monen tulee tehdä lapsi hänen kanssaan. Ja usko vain, he tulevat käymään tytöstämme kauppaa. Maailman rikkaimmat tarjoavat mitä vain saadakseen oman sukunsa jatkumaan meidän tyttäremme kautta.... Se tekee neljä lasta kolmessa vuodessa – tai vähintään lapsi per vuosi. Maailma todellakin toivoo tyttöä. Minä toivon poikaa, mutta alan olla jo melko varma...”

”Entä sitten sinä...? Sinähän olet jo varmasti hedelmällinen! Tulevatko he tarjoamaan sinustakin miljoonia?!” Minun ei tarvinnut edes nyökätä. Yhtäkkiä miehenikin tajusi, miten tämä onnellinen raskaus ei kenties olisikaan niin onnellinen pidemmän päälle.

”Mitä meidän tulisi tehdä?”

”Minä haluan synnyttää kotona. Jos lapsi on tyttö-”

”Minä en halua tappaa omaa lastani, en vaikka häntä odottaisikin julkinen huoruus!”

”Rauhoitu kulta, en minä sitä ollut ehdottamassa.” Suutelin vatsani ylle kumartuneen mieheni hiostunutta otsaa ja rapsutin hänen hiuksiaan. ”En minä sellaista ole tekemässä. Minäkin haluan lapsemme elävän, mutta minä haluan, että hän saa itse valita kenen kanssa, milloin ja missä on valmis tekemään lapsia – jos siihen kykenee.”

”No mitä sinä sitten ehdotat?”

”Synnytän siis kotona. Synnytystä en halua kuvattavan. Haluan, että synnytyksessä on apuna vain yksi ainoa, luotettava kätilö – ehkä äitini – ja jos lapsi tosiaan on tyttö, kuten pahoin pelkään, haluan että sinä otat hänet ja minut ja viet meidät piiloon. Jonnekin kauas pois, missä voimme kasvattaa pienokaisemme rauhassa. Maan alla. En välitä, vaikka me olisimme hänen ainoat ihmiskontaktimme ennen teini-ikää, kunhan minun tytärtäni eivät kaikki maailman miehet raiskaa.”

Mieheni suuteli poskiani, jotka olivat kostuneet kyynelistä. Hän lupasi piilottaa meidät niin hyvin kuin taisi. Näin hädän hänen silmistään, mutta näin myös vakaumuksen: mieheni, rakkaani, oli päättänyt tehdä minkä suinkaan kykenisi estämään katastrofin.

Kun synnytyksen aika koitti, media nurisi katkerana oven takana: olin ilmoittanut vasta viime tingassa, etten aio päästää heitä näkemään elämän ihmettä. En usko, että olisin kyennyt kestämään pidempää painostusta, sillä synnytyksen näkemiseen tuntuivat kaikki olevan oikeutettuja. Minä vetosin siihen, miten hankalaa se muutenkin tulisi olemaan, ilman että pitäisi keskittyä poseeraamaan kameralle...

”Mutta eihän sinun ole tarkoitus poseerata!”

”Ihmiset haluavat otteita OIKEASTA elämästä!”

”Lastahan me tulimme kuvaamaan, emme sinua!”

Lopulta he kuitenkin suostuivat siihen, että saisivat nähdä lapsen heti syntymän jälkeen. Mieheni oli palkannut molemmat veljensä ovelle vahdeiksi. Äitini toimi kätilönä. Vain hän tiesi, mitä aioimme tehdä, jos lapsi olisi tyttö. Mieheni oli itse kaivanut tunnelin synnytyshuoneena toimivan makuuhuoneen alta rantaan, missä meitä odottaisi vene ja ruokatarpeita sekä muuta välttämätöntä. Toivoimme pääsevämme karkuun kyllin nopeasti, jottei meitä kyettäisi seuraamaan mieheni löytämään piilopaikkaan. En ollut edes antanut hänen kertoa itselleni, mihin olimme menossa. Minä luotin häneen.

Synnytys sattui. Se sattui enemmän kuin mikään, mitä olen ennen kokenut. Tuskin se kuitenkaan sattui enempää, kuin kenenkään muun synnytys. Ja minä selvisin siitä melko nopeasti. Mieheni seisoi vieressäni tiputellen hikipisaroita kuumana hohkaaville kasvoilleni ja näin, miten hän rukoili poikaa. En olisi koskaan uskonut näkeväni miestäni rukoilemassa, mutta tämän näyn muistan aina. Hän halusi, että pakomme jäisi tekemättä, ettei meidän tarvitsisi piilotella vastasyntyneen lapsen kanssa. Kun ponnistin viimeisen kerran tiesin jo, että tuo toivo oli turha.

”Se on tyttö!” äitini kiljahti ja vavahti sitten itsekin sanojensa merkitystä – ja erityisesti äänekkyyttä. Hyssyttelimme häntä ja minä parkaisin kuin synnytystuskissani. Nyt piti pelata aikaa niin paljon, kuin mahdollista.

Mieheni nappasi pakkaamamme tavarat ja äitini pestessä vastasyntynyttä lastani, minä nousin varovasti vuoteesta ja pesin itseni samassa astiassa. Lapseni käärittiin vaippoihin ja minä sain ylleni omat vaippani. Lupasin vielä äidille vain levätä seuraavat päivät pakomme jälkeen ja hän puolestaan vannoi viivyttelevänsä toimittajia niin kauan kuin mahdollista. Laskeuduimme tunneliin ja äitini peitti sen suuaukon pöydällä.

Seuraavista hetkistä minulla on vain sumeita muistikuvia. Juoksimme pimeässä. Näin valoa tunnelin päässä ja pyörryin. Mieheni kantoi minut ja lapsemme veneeseen loppumatkan. Koneet jylisivät ja vesi kohisi. Lapseni itki ja huusi minkä uusista keuhkoistaan irti sai. Hänen äänensä on kirkkain muisto noista hetkistä ja siksi päätinkin nimetä hänet Aariaksi.

Nyt, kun olemme piilotelleet ensimmäisen kuukauden ja mieheni on jo pariin otteeseen käynyt noutamassa lisää tarpeistoa, olen melko varma, että suunnitelmamme toteutui. Haluan tähän päiväkirjaan tallentaa kaikki meidän kokemuksemme täällä, piilossa maailmalta. Tahdon, että elämästämme jää jälki – siltä varalta, että me emme enää täältä poistu. Juuri nyt mieheni on jälleen matkalla kotiin. Hän hakee myös äitini luoksemme. Kukaan ei saa tietää, mihin olemme joutuneet. Kukaan muu ei saa tietää, että maailman ensimmäinen lapsi oli kuin olikin tyttö.

Säkissä

Pienellä Pirkalla oli pitkä päivä takana. Pirkka oli syönyt suklaata koko aamun ja viettänyt sitten erinäisiä tunteja seuraten äitinsä pullanleivontaa. Pitkän tovin Pirkka oli pohtinut, miten parhaiten onnistuisi viemään pullataikinasta sopivia suupaloja – tai vähän enemmänkin – ilman että äiti huomaisi mitään. Lopulta sopiva tilaisuus osui kohdalle.

Ovikello keskeytti äidin leipomisen. Sillä hetkellä, kun äiti jauhoisia käsiään pöllytellen kääntyi pois pöydän luota ja lähti kohti ovea, Pirkka pomppasi piilostaan pöydän alta ja nappasi roiman kourallisen taikinaa pöydälle jääneestä möhkäleestä. Hän tunki sen samantien suuhunsa ja posket pullottaen kouraisi vielä toisen samanlaisen möykyn ennen kuin rynnisti kohti vaatehuonetta mutustaen poskiinsa keräämäänsä aarretta.

Pirkan voitonriemu ei kestänyt kauaa. Hän kompastui olohuoneen lattialla lojuneeseen istuintyynyyn ja juuri silloin joku tarttui häntä takaa tukasta kiinni niin että kirpaisi. Pirkka kakoi pullataikinaa kurkustaan koettaen keksiä selitystä vihaiselle äidille: taikinaahan se vain oli. Yhtäkkiä hän kuuli äitinsä nyyhkäisyn ja näki tumman hahmon tämän yllä keittiön pöydällä pullajauhojen pöllytessä kaiken ympärillä kuin puuterilumi. Kohta kaikki kuitenkin pimeni Pirkan silmissä, kun häntä retuuttanut tunkeilija sulki hänet säkkiin.

Säkki viskattiin nurkkaan ja Pirkka löi päänsä seinään. Hän tunsi pimeän ympärillään paksuuntuvan, kun joku potki säkkiä ulkoa päin. Kipua ei kohta enää kuitenkaan tuntunut ja hän lepäsi tyytyväisenä pimeyden samettityynyllä pullan ja veren maun sekoittuessa hänen suussaan.

...

”Siinä on poika.” Violetti kani totesi vaaleanpunaiselle kissalle, kun Pirkka lopulta älysi, etteivät ne olleetkaan unikuvia vaan ihka eläviä otuksia.

”Niinpä näkyy olevan.” Vastasi kissa välinpitämättömänä ja nuolaisi toista etutassuaan.

”Pieni poika.” Kani tarkensi ja kissa hymähti.

”Keitä te olette?” Pirkka kysyi. Hän laittoi käteensä jääneen taikinanpalan suuhunsa ja imeskeli siitä kardemumman aromia. ”Ei teitä ole olemassakaan.” Hän sitten totesi ja sai eläimet säpsähtämään. Ne katsoivat ensin toisiinsa ja sitten takaisin Pirkkaan purskahtaen rehevään nauruun.

”Po-po-po-poika ei u-u-u-usko....m-m-m-meihin..!” Kani hekotti riemastuneena. Kissakin hihitti sihisten, eikä Pirkka oikeen käsittänyt, mikä tässä nyt oli niin huvittavaa.

”Ei liloja pupuja ole olemassa. Eikä kissat ole punasia.” Hän totesi tietävästi, mutta lisäsi sitten vielä sanansa vakuudeksi: ”Äiti sanoo aina, ettei pidä höpöttää sellasista, mitä ei ole.”

Kani jatkoi hekotustaan entistä äänekkäämmin pyyhkien vettä silmistään. Kissa kuitenkin pyöräytti silmiään ja hörähti ennen kuin huokaisi syvään.

”Äitisi taitaa olla oikeassa. Meitä ei oikeasti ole olemassa.” Kissan vastaus sai kanin melkein tikahtumaan nauruunsa. ”Äh, ole sinä nyt siinä.” Vaaleanpunaista kattiakin nauratti, Pirkka näki sen, mutta se vastusti kiusausta. Pirkka nielaisi taikinan palan ja otti paremman asennon seinää vasten.

”En minä saa puhua sellaisten kanssa, joita ei ole olemassa.” Pirkka sanoi ja ryhtyi rapsuttamaan kynnen alustaa. Ehkä jos hän ei kiinnittäisi eläimiin huomiota, ne lähtisivät pois. Kanin naurukohtaus alkoi pian helpottaa ja se selvitti kurkkuaan.

”Mutta jos meitä ei ole olemassa, emme me oikeasti edes puhu.” Kani aloitti ja vinkkasi kissalle silmää. ”Silloin sinä et siis todella puhu meidän kanssamme.” Kissa tukahdutti tyrskähdyksensä, kun Pirkka rypisti kulmiaan. Ehkä se oli totta tuokin.

”Ja nyt kun se asia on selvitetty, voimme kai esittäytyä.” Kani kumarsi niin syvään, että sen violetit korvan päät koskettivat tummaa säkin pohjaa Pirkan jalkojen edessä. ”Minä olen Alias. Ja tämä tässä on-”

”Nick, palveluksessasi.” Kissakin teki kumarrusta imitoivan eleen je heilautti hännällään ilmassa elegantin kaaren.

”Minun nimeni on Pirkka.” Pirkka vastasi automaattisesti.

”Me olemme täällä säkissä odottaneet jotakuta saapuvaksi ja nyt haluammekin toivottaa sinut tervetulleeksi, sillä sinä olet valittumme.” Kanin ääni värähti sen lausuessa nämä harjoitelluilta kuulostavat sanat.

”Minä olen mikä?” Pirkka kysyi ja unohti kynsiensä kaivelun.

”Sinut on valittu johdattamaan meidät uuteen uljaaseen maailmaan.” Kissa selitti kärsivän näköisenä ja lipaisi huuliaan. Se tassutteli sulavasti Pirkan ympäri tämän seuratessa vaaleanpunaista otusta ensin oikean, sitten vasemman olkansa ylitse.

”Olemmeko me aivan varmoja, että tämä poika on hän, jota olemme odottaneet?” Kissa kysyi kanilta päästyään kierroksensa loppuun. Kani nyökkäsi pontevasti ja heilautti viiksiään.

”Mihin maailmaan..?” Pirkka kysyi ja muisti sitten, mitä hänen äidilleen oli käynyt ennen kuin hän oli joutunut säkkiin. ”Minä haluan äidin luo...” Hän tunsi itkun kuristavan kurkkuaan ja pulleat pisarat valuivat pitkin pojan punervia poskia. Kissa näytti hiukan vaivaantuneelta, mutta kani pörhisti rintakarvojaan.

”Noniin, noniin. Sinun äitisi odottaa sinua siellä, mihin me olemme menossa.”

”Äiti?” Pirkka kysyi varovasti kyyneleitä pyyhkien. Kani nyökkäsi.

”Kyllä. Äiti odottaa siellä. Mutta me tarvitsemme sinua viemään meidät sinne.”

”Teidät kaksiko?” Pirkka kysyi hiukan lohdutettuna. Kani ja kissa jakoivat katseen.

”On meitä enemmänkin.” Kani sanoi ja viittilöi Pirkkaa seuraamaan. Kissa luikahti pimeyteen vaaleanpunaisena salamana ja Kani lähti hyppimään sen perään. Pirkka koetti hapuilla käsillään säkin reunoja löytääkseen suuaukon, mutta pimeässä näkymätön säkki vain jatkui ja jatkui niin kauas, kuin Pirkka hapuillen ylsi. Kani kääntyi katsomaan ja huiskutti Pirkkaa jälleen seuraamaan itseään. Paitansa reunaan niistäen Pirkka nousi kontalleen ja lähti polvillaan seuraamaan eläimiä syvemmälle pimeyteen.

...

”Skidi ei oo liikkunu vähään aikaan.” Sanoi ääni pimeässä.

”Hyvä vaan. Heitä meneen.” Vastasi toinen. Kuului loiskahdus ja auto kiihdytti pois. Pirkka seurasi violettia kania ja vaaleanpunaista kissaa. Hänen oli määrä johdattaa heidät kaikki uuteen, parempaan maailmaan. Siellä äiti olisi vastassa ja antaisi pullataikinaa niin paljon, kuin Pirkka jaksaisi syödä.