Talvelle

Talvinen metsä.

Oksan räsähdys kaikuu,

                         kaikuu

lentää lintuna

halki hankien.

Kaukana kirkon kumeat kellot.

Lyövät hetken

ikuisuutta.

           
Savu kutittaa nenää,
mutta me jatkamme,
               jatkamme matkaa.

Apinat ja Shakespeare

Jos tarpeeksi apinoita laittaa kirjoittamaan, syntyy lopulta Shakespearen tuotanto. Jos tekee tarpeeksi apinoita, syntyy Shakespeare. Mutta minä en halua Shakespearea. Minä haluan apinat. Kaikkien muidenkin apinat. Apinat ovat sukulaisiamme. Sukuaan ei voi valita. Mutta suvun voi valita. Jos valitsen tarpeeksi apinoita, ei tarvitse tyytyä mihinkään. Minusta tulee apinoiden kuningas ja Shakespeare vapisee voimani edessä. Minun apinani ovat enemmän kuin Shakespeare. Ainoa pelkoni on, että apinat loppuvat kesken. Jos tekee Shakespeareita, saa lopulta enemmän kuin apinat. Jos minulla olisi enemmän kuin apinoita, en tyytyisi siihenkään. Haluaisin aina vain enemmän. Ja ehkä niin on käymässäkin.Jos tekee tarpeeksi ihmisiä, tuleeko meistä jumala? Jos tekee tarpeeksi, tuleeko siitä loppua koskaan? Siksi minä haluan apinat. Nekin, joista sinä luopuisit.

Balladi nuorelle neitsyelle

Mä haluun viedä sulta sun neitsyyden.

Tappaa ja palotella sut.

Syödä sun sydämen ja imeskellä sun silmiä.

Syöttää sun korvasi koiralleni.

Mä haluun viiltää sun vatsasi auki.

Juoda kallostasi shampanjaa.

Veistää sun luistasi patsaita ja ommella ihostasi takin.

Solmia suolesi silmukoille.

Sut vois täyttää ja koristella.

Laittaa hyllyyn ja kiillottaa.

Esitellä tutuille.

Myydä netissä.

Se saattaa hetken tehdä kipeää, mut älä pelkää.

Mä olen hellä.

Tytär

Me päätimme tehdä lapsen. Lumesta, suolasta ja haivenista ruumiin muodon. Naapurin hevosesta otimme verta. Kun kukaan ei katsonut, veimme autosta radion. Hiekasta saimme iholle värin ja metsän puilta vihreiden silmien hohteen. Keräsimme simpukoita luiksi ja ompelimme yömyöhään elimiä toisiinsa kiinni. Tahdoimme pojan, mutta kun naapurista kuoli lehmä, tyydyimme tytön varaosiin. Kynnet saimme lasin palasista ja huulet väritimme mustikoilla.

Ahersimme ja keräsimme, työstimme ja yhdistelimme. Kunnes tyttäremme oli valmiin näköinen. Valmiin näköinen ja valmiin kokoinen. Vain elämän olemus puuttui.

Odotimme viikon ja odotimme toisenkin, mutta ukkonen ei tullut. Kokeilimme auton akkua ja lainasimme naapurilta laturin johtoja. Ompelimme vielä pari verisuonta sinne, muutaman tänne. Elämää emme tyttäreemme saaneet.

Kun naapurin hevonen teki kuolemaa veren puutteesta, pidimme sille seuraa koko yön. Liitimme kuolevan hevosen tyttäreemme ja vihdoin tuli ukkonen. Salamat leiskuivat, sulattivat ukkosenjohtimet ja liimasivat kuolevan hevosen olemuksen tyttäreemme. Lapsemme oli valmis.

Metsän vihreiden silmien katse. Mustikkaisen suun ensihuuto. Simpukkaiset hampaat rahisivat toisiaan vasten, kun kankainen kieli lipoi hiekkaisia poskia. Lapsemme oli täydellinen. Tyttäremme loisti elämää ja kuollut hevonen tyydytti vastasyntyneen ensinälän.

Sinä yönä me rakastelimme. Tyttäremme nukkuessa, nähdessä tuntemattomia uniaan. Ukkosen jyrähtelyn saattelemina hikoilimme hänen vierellään. Yhdyimme ja erkanimme, hyväilimme uinuvaa unelmaamme. Nukahdimme ja havahduimme tytön pienimpäänkin ininään.

Pieni tyttömme kasvoi, joi verta ja vetristyi. Hänen haituvaiset hiuksensa venyivät ja lumesta rakeiset lanteensa levenivät. Suolaiset rinnat kasvattivat vadelmaiset nipukat ja lasiset kyntensä kaareutuivat yli sirojen sormien. Lehmältä lainatut suipistuivat, punersivat ja sykähtelivät, kun elämä etsi purkautumistaan läpi ommeltujen elinten, halki virkatuin nivelten.

Autoradio lauloi tyttäremme sydämessä. Sointuvat sävelet kohisivat kurkussa, värähtelivät villiä elämää. Opetimme lapselle sanoja ja äänikoje vastasi tavuihin. Kuin kaikuina toistuivat puhutut oppimme. Äi-ti. I-sä. Ra-kas. Kau-nis. Kak-ka. Pis-sa. Pimp-pi. Pip-pe-li. 

Näytimme tyttärelle maailman ihmeet ja kuvailimme kaikkeuden kauneutta. Ahnaasti pieni olento imi itseensä ympäröivää elämää. 

Lampaan veri ja hiirten rustot ravintonaan hän kasvoi kotimme lämpimässä suojassa. Kehittyi kauniiksi naiseksi, unelmaiseksi untuvikoksi. Kunnes naapuri kuuli radionsa rätinän, vaistosi vihdoin varkautemme. Löysi tyttömme leikeistä, ihastui ja vimmastui. Kosketti armasta lasta.

Kauan sai tyttömme itkeä ja huutaa, radion rätinää revitellä ennen kuin kuulimme avunhuudot, tajusimme naapurin tekoset. Pieni kultamme pilattuna, riivittynä huoneensa lattialla. Mateli ja vääntelehti. Ilman ääntäkään pihisi ja itki. Suli suolaksi ja lumeksi, valui verenä lattialaudoille. Särkyi simpukoiksi, mustui mustikoiksi, vaalea vittunsa venähti. Unelmamme sirpaleina. Työmme turhana törkynä. Rakkautemme unohdettuna,. Turmeltu, tärvelty tyttäremme tuonne meni Tuonen teille. Toista emme tee.

Big Fish

Muut sanovat minua suureksi,

kaiken ison aluksi ja juureksi.

Vaikka joskus tunnen itseni kovin pieneksi

ja kotijärven vielä pienemmäksi liemeksi.

Missäpä erilainen kalakaan,

saisi rauhassa hautoa kutuaan,

kun ihmiset kiusaa ja kalatoveritkin?

Usein illalla itseni uneen itkin.

Niinpä oli ilkeä noita tuo,

järven rantaan sattui suruni luo.

Sanoi, että saa mut hoidettua

ja ongelmani äkkiä kadotettua.

Suostuinpa tyhmänä toimeen mukaan,

eihän lopputulosta ois arvannut kukaan!

Taikoi hän mut ihmiseks ja nauroi,

kalavaleita suustani ulos vain satoi.

Noita vielä jälkeeni hihkas,

että nyt sais kaikki olla minuun pihkas.

Ja jos kalaksi joskus haluaisin,

minä turhaan sitä itse kertoisin.

Muuta en sitten muistakaan,

kun ihmisenä kaiken niin unohtaa.

Niinpä minä turhaan huokailin,

totuutta vailla vain satuilin.

Siitäpä sitten miettimään

noidan arvoitusta pohtimaan.

Miten minä itseni kalaksi kertoisin,

kun vain valeita suustani latelin?

Viimein vanhana ukkona,

turhana sairaalan tukkona,

minä vihdoin selvitin oman pään

ja ihmispoikaani pyysin sepittämään.

Kas, kun itse en kalaksi kertoa voisi,

sen poikani työksi jos kuka soisi!

Niinpä siinä äkkistään,

kävi poikani tarinaa keräämään.

Tuli oiva kalavale pojankin suusta

ja minä putosin veteen, kuin lehti puusta.

Kalana taasen olla saan,

enkä erilaisuudesta välitä laisinkaan.

Mieluummin kalana oleskelen,

kuin ihmisenä muille valehtelen.

Enkä soisi uudestaan

sen noidan tekevän taikojaan!

Tahto elää vielä hetken

Olin siihen mennessä ollut aika onnellinen. Minulla oli valoa ja sain vettä niin paljon, kuin tarvitsin. Minua katseltiin ja minulle juteltiin. Tunsin olevani rakastettu, kun lehtiäni putsattiin ja minuun pesiytyneet viholliset ruiskutettiin hengiltä, jotteivät ne söisi minua.

Sitten eräänä päivänä joku vei minut pois. Minut kaadettiin ja minua tönittiin. Lopulta pääsin hiljaiseen paikkaan, mistä saatoin tarkkailla uutta kotiani. Olin päätynyt pimeään tilaan, jossa lika peitti kaiken alleen. Ilmassa leijuva pöly tukahdutti lehteni ja minusta tuntui, että aurinkokin olisi varonut edes katsomista uuteen huoneeseeni.

Jos minulla oli jano, en saanut vettä. Jos kaipasin ystävällisiä sanoja, en kuullut muuta kuin etäistä mölyä ja toraisia ääniä, jotka vähät välittivät minusta. Tunsin, kuinka elämänvoima pikkuhiljaa valui minusta ulos. Kun joku muisti antaa minulle vettä, imin sen himokkaasti juuriini, kunnes veden määrä sai minut tukehtumaan ja tunsin sen valuvan yli ruukkuni äyräiden. Vesi vei mukanaan ne vähät ravinteet, jotka mullassani olivat ja jäin entistä kehnompaan kuntoon. Olin täysin voimaton.

Koska minusta vähät välitettiin, oli elämäni turhaa. En enää jaksanut pitää lehtiäni ylväästi pystyssä, kuten entisaikoina. Riiputin jokaista nuppua, enkä jaksanut enää kasvattaa edes uusia silmuja. Kiskoin juuriani mullasta, jotta voisin käpertyä kasaan ja vain kuolla pois.  Minut oli hylätty, jätetty yksin ja unohdettu. En tiennyt, miksi minut oli tuotu tähän uuteen, likaiseen huoneeseen. Tiesin vain, ettei minusta enää välitetty kuten ennen. Olin valmis luovuttamaan. Toivoin kykeneväni hyppäämään ulos ruukustani. Vain kuolla ja kadota.

Eräänä päivänä pienet kädet tarttuivat varteeni ja nykäisivät. Juureni repeytyivät irti kasaan kuivuneesta mullasta ja kauhu värisytti lehtiäni. Hyvästelin elämän, jolla ei ollut enää minulle mitään tarjottavaa. Ilman kylmyys ja kuivuus ympäröivät minua, kun kädet retuuttivat minut pois pimeästä hautaholvistani kohti viimeistä tuomiota.

Kädet veivät minut ulos, auringon pistävään paisteeseen. Juureni löysivät lämpimänä sykkivän maan ja multa hiveli jälleen jokaista tuntosoluani. Ilmavirta puhalsi lehtiini syöpyneen pölyn pois ja kosteus ympäröi minut jälleen. Vesi hyväili juuriani niiden ytimiä myöten. Nostelin lehtiäni ja venyttelin juuriani. Kyllä! Kyllä! Ravinnonhuuma sai minut sekaisin elämänriemusta – tunteesta, jonka ehdin jo unohtaa pimeässä värjötellessäni. Imin itseeni kaiken, minkä vain sain ja voimistuin, vahvistuin, kasvoin! Minua kasteltiin! Minua katseltiin! Pienet kädet hyväilivät lehviäni ja paisuin kaikesta huomiosta, jota minulle taas suotiin. Rakkauden sanat hivelivät mieltäni ja herättivät minut horroksesta. Kun juureni tavoittivat muiden kasvien juuria, olin yhtä kaikkeuden kanssa. Sykin maan tahtiin ja elin jälleen. Olin vihdoin löytänyt kotiin – ja koti oli löytänyt minuun.

Tyhjyys

Tyhjyys ei luo itseään, se luo sinut

ja vain sinä olet valmis luomaan tyhjyydestä toisen, jonka totuuden uhraat alttarilla,

jolle asetat lapsesi. Vain ja ainoastaan tunteittesi hedelmän.

Vie läpi byrokraattisen viidakon, se tunne, jota kaipaat

ja jonka menetit. Jota koetat uudestisynnyttää.

Lisää.

Lisää.

Lisää.

Kun kaiken takana odottaa lopullinen tunnottomuus

ja toivo paremmasta,

ilman kaipuuta tunteeseen, josta sinulla on vain etäinen käsitys.

Jonka olet unohtanut ja jota hapuilet, et turhaan vaan tarkoituksella.

Sillä ilman sitä tuskin olisi tätä tarvetta.

Kipinä pimeydessä sokaisee.

Liekin roihu polttaa silmäkalvojasi, joita et edes tiennyt olevan

ennen kuin ne kuivuivat pölystä ja sinä näit

vain hiekkaa taivaan rantaan saakka.

Hiekkaa ja pilviä ja taivasta.

Tyhjyyttä.

Tyhjyyttä.

Tyhjyyttä.

Olet olevinasi vain sen takia, jota etsit, mutta, joka pakenee kosketusta

ja tunnetta.

Olet olevinasi vain, koska sinulla on tarve,

jota et osaa edes itsellesi myöntää valheeksi.

Sillä kaikesta irti päästäminen

olisi vaikeampaa kuin tyhjyydestä täydellisyyden tavoitteluun hakeutuva katseesi,

jonka haluat peittää hiekkaan,

jottet näkisi sitä, mitä todella etsit ja kaipaat.

Huudat pimeydessä äänettömällä äänellä ja kurkotat kohti tunnetta,

joka irtoaa käsistäsi ennen kuin ehdit edes muistaa sen olemassaoloa.

Ja kuitenkin,

kuitenkin,

kuitenkin

se on juuri se täyttymys, jota me kaikki haluamme.

Jota me kaikki elämme ja johon me kaikki luotamme.

Sillä siinä on sinun tunteesi

ja totuutesi. Siinä on kaikkeus,

jota voit koskettaa ja jonka rajat ovat selkeämmät kuin koskaan.

Tuskin hetkeäkään on ilman. Ja kaikesta

saat kiittää vain ja ainoastaan itseäsi,

sillä uhrisi on unohdettu veriseen kattilaan, missä sielusi palaa toistaen samaa kaavaa.

Samalla tavalla me kaikki olemme joskus palavia, sillä tiedämme sittenkin päätyvämme juuri sinne,

mihin haluammekin.

Tiedämme

ja pelkäämme,

että kaikki se onkin totta ja,

että kaiken sen voi tavoittaa tavoittelematta tosissaan.

Kun hiekka-aavikko aukeaa jalkojemme alla ja siirrämme katseemme sen syvään syliin,

olemme lopulta valmiit hyväksymään todellisuuden ja totuuden ja tosien toisen puolen.

Olemme valmiit tarttumaan siihen käteen, joka meille ojennetaan,

jotta emme putoaisi tavoittelemaamme pimeyteen,

sillä siellä on lopullinen kadotus ja menestys ilman määritteleviä yksityiskohtia

ja ilman tunteiden painolastia.

Vain siellä on tunne

ja totuus.

Vain sieltä me löydämme toisemme ilman minkäänlaista kosketusta kaikkeuteen,

sillä kaikkeudesta löydämme vain toisemme

ja vain

ja ainoastaan

itsemme.

Ilmankin on kuolema

Tänään haluaa elää, olla boheemi, taiteilija, ihminen, kirjailija, rakastunut, minä minä minä minäminä, tänään, tässä, nyt, aurinko, varjojen rajat, lapsi, aikuinen, ihminen, eläin, älämölö, keskustelu, tappelu, riita, krapula, omena ja savikiekko, ajatus, tunne, ilo, omena, omenaomena, peruna, salaattia ja lihapala kurkussa kun koetan avata suuni luennolla ja katsoa napittomia nappeja ja innostua kimalteista, kun silmiin ja suuhun ja korvaan ja kun se olisi voinut olla mitä vaan, mutta oli juuri niin, eikä mitenkään muuten, kun kaikki aika oli minun ja meidän ja muiden ja eikä sittenkään keskustelun ytimestä tai sen vierestä vaan jostain ihan muualta, vaikka samaan aikaan tai ennemmin, mutta kuitenkin sitten kun kaikki on yhtä epävarmaa ja välttämätöntä ilman sanaakaan, puhettakaan mistään paremmasta tai selkeämmästä, kun joku sitä tarkemmin ajattelee tai aiheesta keskustelee ja kääntelee kuin lautasta tai kellotaulua: suuntaan jos toiseenkin ja mitä siitä sitten lopulta jää käteen, jos kaikkea mietitään ja analysoidaan tai sodomia kielletään kaiken muun rinnalla, vaikka sinun on sallittua istua siinä ja ajatella sitä, miten suolistosi kuplii tai kenen hajuvesi ohitti sinut ruuhkabussissa, kun minun teki mieleni ja sinä olit vain hiljaa tai ehkä kuuntelit jotain kauempaa nähtynä selkeämpää maisemaa, enkä voi syyttää sinua muustakaan kuin elämisestä ilman sen kummempaa päämäärää, joskin turhan aikaista on sanoa, kenelle kellot soivat ja joka toiselle ei, vaikka kauniimpiakin kuvia on nähty tai koettu tai kuultu tai maistettu parsakaalia kananmunan kanssa ja todettu, että tarvitaan lisää suolistollista toimintaa, että elämästä tulee kauniimpaa tai parempaa tai epäselvempää tai kummempaa tai erityisempää tai aurinko, puu, omena, peruna, paprika ja porkkanamaa ilman punaista multaa, kun sininen vesi välkkyy vesilasin läpi järven pinnasta ja heijastaa kaiken ja puut ja linnut ja sienet ja ruohon ja minä olen väsynyt katsomaan auringon nousuja, sillä on tapana aina aloittaa jotain ennen kuin on tai oli tai ennen kuitenkin nuori ja kaunis, taulusi on maalattu ennen kuin ehdit sitä edes laittaa lihapataan ilman mausteita tai kuitenkin siitä saisi jotain sen kaltaista, joka ennemmin tai myöhemmin tai kuitenkin tässä, nyt, ilman muuta, ilman muuta, tänään, huomenna tai ylihuomenna tulet tietämään, onko sinusta siihen sittenkään, kun lautanen särkyy ja aika päättyy tähän, tuohon, ehkä myös sinne taakse jääneisiin ajoneuvoihin ja muistoihin ja näkyihin ja tähtiin ja nähtiin ja kuitenkin saat tarpeeksesi ja nouset ylös ennen kuin ehdimme ehdottaa toisillemme sitäkään, mikä olisi voinut olla tai ei, mutta ei kuitenkaan mitä vaan, eikä mitenkään muuten, kun kaikki oli sinun ja sinusta tuli jotain kauniimpaa kuin taideteos keskellä kiekkoa, sidottuna, hyljeksittynä, kuvattuna, kadotettuna, muistettuna ja maistettuna, maustettuna korianterilla ilman sen kummempia mielitekoja, joita kauempaa katsottuna ilmankin voisi elää tai jälkeenpäin ajateltuna tarkempi ajattelu tuskin on turhan aikaista ilman perunaperunaa tai rusinoita, omenoita, sammakon koipia ja leivän kannikoita vasten kasvoja ilman varjojen rajoja ja auringon paistetta, joka lämmittää selkääsi ja siirtyy pois kun katsot minun ohitseni haistellen jotain aiemmin tullutta tai ehkä se oli se pieni hetki, jolloin sinulla oli minun mielestäni enemmän mahdollisuuksia tuoda sieniä keitossa tai salaatissa, jota lisäkkeeksikin kutsutaan, kun tarvitaan syntipukkia ja järvi on jäässä, eikä ihminen ole eläin kun joutsen laulaa ja korahtaa kuoliaaksi lammen rannalla ilman ketään muuta, joka ennen tai jälkeenpäin tai turha sille on kai ajallisia määreitä antaa, jos sinua ei kuitenkaan kiinnosta sen enempää kuunnella minun mielihalujani kuin koskettaa sitä avointa hautaa, johon isoisäsis kuoli tai syntyi tai paljon puhutun palkinnonjaon jälkeen, kun kaikki olivat hiljaa, älämölö iski heihin kovemmin kuin ajatusten ja mielen ja pään, sielun, ruumiin, silmän, suun, nenän, pakaran, mitä minä toisaalta sitä listaan, se ei ole oleellista olennaisen olemiseen, vain sanat ovat niitä, joita kaipaamme, luvut, kuvat, kielet, mielikuvat ja muistojen kaareutuvat holvikirkot ilman auringon värjäämiä jälkiä seinän rapakivessä, aika kiva mielikuva ilman muiden aistien lähettämää kosketus, haju, näkö, kuulemisiinko me nyt toteamme ilman sen kummempia katumuksen ajatuksia, kun sinä ja minä ja me, mutteivät kuitenkaan he, vaikka siihen yleensä päädytään, kun tähän lähdetään ja mennäänkin sitten yhdessä, kun kerran on lähdetty, turha sitä on enempää luvata kuin on mahdollisuus antaa tai edes ajatella ilman toisia mielijohteita, kun meistä vasempaan tai oikeastaan ylöspäin on paljon kauniimpia ajatuksia, vaikken haluaisikaan olla tai tulla tai mennä vaan pysyä vain eikä minulta kuitenkaan kysytä, olenko minä ilman sen kummempia mielipiteitä tärkeämpi tai merkittävämpi vaan kauempaa katsottuna sinäkin saatat olla kaunis: pyöreässä maailmassa kun kuljemme tulemme kuitenkin lopulta alkuun ja nyt on nyt vaikka se olisi ollut jo eilen, eikä kellään olisi ollut mitään sitä vastaan, että onnellisuus, suru, tunteet, tunnelmat, musiikki ja mieli ovat yhtä ja samaa jos ei kosketa alkuperäisiin ajatuksiin tahi lisätä niihin mielijohteita ilman sähköä, sillä tämä on tuolloin ollut ilmaista, mutta nyt siitäkin joutuu maksamaan jos unohtaa passinsa, kellonsa, taulunsa, maalinsa ja kosketuksen tunne selässäsi kertoo jotain minustakin ilman silmälaseja, raa'an hedelmän mehukin maistuu paremmalta tänään.

Millä tupakasta päästään?

Millä tupakasta päästään?

-Poltetaan se.

Sitä kasvaa aina lisää...ja se haisee.

Millä tupakan polttajista päästään?

-Poltetaan ne.

Niitäkin kasvaa aina lisää... Ja

tupakan polttajien polttajat syyllistyisivät murhiin

ja joukkotuhoon.

Millä tupakan polttajien polttajista päästään?

-Poltetaan kaikki.

Ei polttaminen voi olla vastaus kaikkeen.

Millä kaiken polttamisesta päästään?

-Lakataan ajattelemasta polttomurhia.

Se ei silti ratkaise

tupakkaongelmaa.

Millä tupakkaongelmasta päästään?

-Lakataan ajattelemasta sitä ongelmana.

Lakkaaminen on kuitenkin

aika pinnallinen ratkaisu...

Millä lakkapinnasta päästään?

-Poltetaan se.

Mutta kysehän oli ajattelun lakkaamisesta!

Millä ajattelusta päästään?

-Lakataan se.

Tämä keskustelu ei etene...

Millä keskustelusta päästään?
-Mennään tupakalle.                                                    

Kerronnan kerrostumisesta - M. Paasonen

Kasper kertoi minulle luennostaan, jolla luennoitsija oli tunnustanut riittämättömyytensä ymmärtää Paasosen kirjassaan antamia esimerkkejä kertomisen kerrostumisesta. Luennoitsija ei ollut lukenut Paasosen antamia esimerkkiteoksia, joita Kasper ei kyennyt tapauksesta kertoessaan muistamaan – eikä luentoon keskittyessään ollut tajunnut ottaa nimiä ylös – mutta, jotka löytyisivät kurssin virtuaalisesta työkalusta ApuMatissa. Kasperin mukaan luennoitsija oli vedonnut yleisöönsä, jotta nämä oman kokemuksensa perusteella koettaisivat avata Paasosen kuvailemia kerrostumia. Opiskelijoiden oli myös käsketty lukea teokset, mutta vasta Paasosta luettuaan, jotta kykenisivät ottamaan huomioon kaikki kerrontatekniset seikat, joita Paasonen käsitteli.

Huomautin, että luennoitsija itse tuntui Kasperin puheen perusteella olleen puolivälissä muille antamaansa tehtävää ja ihmettelin, miten tämä oli edes onnistunut luennoimaan aiheesta, josta ei itsekään vielä tiennyt niin paljoa kuin oletti kuulijoidensa tietävän kurssin suoritettuaan. Kasper kertoi ajatelleensa asiaa itsekin ja joku oli jopa kysynyt sitä luennoitsijalta itseltään. Kesken kertojan kertoman kerronnan tulkinnan teorian esittelyään luennoitsija oli siis joutunut tunnustamaan opiskelijoille, että koska Paasosen teos oli sen veran monimutkainen ja -tulkintainen jo itsessään, oli hän tutkijanuransa aikana ehtinyt tulkita vain ja ainoastaan Paasosen teosta ehtimättä vielä edes esimerkkiteosten lukemiseen asti.

Kasper oli tietysti innostunut luennoitsijan omasta innostuksesta niin, että oli siltä istumalta syöksynyt opiskelijakirjastoon hakemaan Paasosen teosta, jotta pääsisi selvittämään, minkälainen tällainen nerokas taideteos lopulta oli jos monitahoisen väitöskirjansa koostamiseen kuluneen vuosikymmenen aikana tutkijan elämään oli mahtunut vain ja ainoastaan Paasonen ja Paasosen kerrostuneen kerronnan teoriaan liittyvät kommervenkit. Kuinka keskittyneesti yhden henkilön yhteen teokseen voisi kukaan – edes tutkijankammioonsa lukittautunut kirjallisuuden tutkija – syventyä niin pitkäksi aikaa, kuin Kasperin kurssille luennoinut tutkija oli tehnyt. Luulisi siinä ajassa tarvinneen edes taukoja, joiden aikana Paasosen mainitsemiin esimerkkeihin (tarkemmin sanottuna Sebaldin Austerlitz, Antonio Tabucchin Kertoo Pereira ja Thomas Pernhardin Haaskio – en malttanut olla tarkistamatta Kasperin antamasta osoitteesta ApuMatissa, sillä tämä mysteeri alkoi kiehtoa jo minua itseänikin) olisi ehtinyt tutustua keventääkseen tietopainoitteista ajattelutyöskentelyään viihteellä – ja samalla toisaalta edistääkseen tutkimustaan ovelasti ja kuin varkain.

Kasperin kertoman mukaan tätäkin oli kummekstuttu kesken luennon, mutta siihen luennoitsija oli vastannut lähinnä vältellen ja neuvoen kysyjää lukemaan Paasosen teoksen, jotta osaisi sitten itse käytännön kokemuksella ehkä vastata kysymykseensä. Minua kiinnosti Kasperin käsiinsä saama Paasosen teos, jonka poika oli luennon innoittamana ahmaissut kahden päivän aikana hädintuskin mitään syömättä tai muuta tekemättä. Kasper lupasikin lainata sen minulle, sillä omaa laina-aikaa hänellä oli vielä yllin kyllin ja luennon jälkeen varausjono oli kirjastossa kasvanut suunnattomaksi. Tarkistaessani kirjan lainaustietoja, varauksia oli kolmesta niteestä jopa 1000 kappaletta, vaikka Kasperin arvion – ja ApuMatin sivuston – mukaan kurssilla oli vain korkeintaan 200 henkeä. Luulenkin sanan levinneen hämmentävän luennon jälkeen suusta suuhun, kuten nyt Kasperin kerrottua minulle, mitä oli kuullut parinsadan muun todistajan läsnäollessa.

KIK - Kun elämä ei enää riitä

Kynä painui paperiin synkeän huokauksen saattelemana.

”Kun luette tämän, minä olen jo poissa. En halunnut teidän järkyttyvän aiemmin kuin oli tarpeen, joten saatte tietää kuolemastani vasta, kun se on jo tapahtunut. Kenenkään on turha syyttää itseään. Tämä oli minun oma päätökseni. En yksinkertaisesti enää jaksa. Ja ehkä minä synnyin juuri kuolemaa varten. Joidenkin on kuoltava, jotta toiset voisivat elää... Olen koettanut elää, mutta ei minusta ole siihen. Hyvästi siis ja tietäkää, että rakastin teitä kaikkia. Minulla oli hyviä hetkiä kanssanne ja elämä oli joskus hyvääkin. Siinä oli kuitenkin liikaa tuskaa ja kärsimystä, jotta minä olisin sitä kyennyt jatkamaan. Kiitos siis kaikesta. Jos on olemassa jotain kuoleman jälkeen, ehkä kohtaamme siellä. Toivon kuitenkin, että mitään ei enää ole ja pääsen vihdoin rauhaan, jota nyt niin kaipaan. Teidän Paulinne”

Pauli nojasi tuolissaan taaksepäin ja imeskeli kynän päätä mietteliäänä. Olikohan tässä nyt kaikki...? Hän oli hoitanut testamentin ja velkansakin hän oli saanut maksettua hiukan penniä venyttämällä. Ei sitä ollut paljoa ollut, pari hassua kymppiä sinne ja toinen tänne, mutta nyt se oli kaikki hoidettu. Hän ei ollut tälle maailmalle enää mitään velkaa. Paitsi henkensä. Sen hän oli päättänyt päättää hirttosilmukkaan. Hän oli testannut silmukan kestävyyttä kahvakuulista rakentamillaan painoilla ja tullut siihen tulokseen, että ikkunasta hyppääminen hirttosilmukka kaulassa lienisi paras vaihtoehto. Siinä olisi hyvä mahdollisuus, että hänen niskansa katkeaisi ennen kuin hänen tarvitsisi itseasiassa kuristautua kuoliaaksi. Ja toisaalta kestäisi jonkin aikaa ennen kuin kukaan saisi kiskotuksi häntä pois ikkunastakaan, jolloin hänellä olisi myös hyvää aikaa kuristautua, jos niikseen tulisi. Siinä onnettomassa tapauksessa, että köysi katkeaisi, hänellä olisi vielä mahdollisuus pudota kuolemaansa. Seitsemän kerrosta luulisi riittävän, joskin toivottavasti siihen ei jouduttaisi. Suolihuuhtelupussi oli jo ostettu ja hänen tarvitsisi enää tyhjentää itsensä, jottei ruumiinpesijöillä olisi turhaan ylimääräistä työtä. Kynnet oli leikatut ja viilatut ja kaula hyvin kosteutettu ja rasvattu, jottei se raapiutuessaan menisi turhan paljoa rikki.

Kaikki oli siis valmista. Mutta miksi tämäkin kirje tuntui niin teennäiseltä ja väärältä? Hän rypisti paperin ja heitti sen roskakoriin, jossa pari edellistä yritelmää lojuivat jo hylättyinä. Hän oli aloittanut todella pitkällä kirjeellä, joka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Se oli kuitenkin alkanut näyttää siltä, kuin hän ei olisi halunnutkaan kuolla, joten hän oli hylännyt kyhäelmän ja kirjoittanut uuden, lyhyemmän. Pikkuhiljaa kirjeet olivat lyhentyneet ja lyhentyneet. Ehkä jos yrittäisi vielä jotain.

”Kun minä nyt olen kuollut, tahdon teidän ymmärtävän, että päätös oli yksin minun. Kyse oli minun elämästäni ja vaikka tiedän, että se sattuu teihin nyt, tulette huomaamaan, että olonne pian helpottuu. Kuolemasta tehdään aivan liian suuri haloo. Elämä jatkuu joka tapauksessa ja meidän kaikkien on kuoltava joskus. Rakastin teitä kaikkia, elämä vain oli liikaa minulle. Kiitos kaikesta ja ehkä vielä kohtaamme jossain! Pauli”

Pauli pidätti hengitystään, jotta saisi työnnettyä turhan melankolisuuden pois mielestään. Hän oli jo itkunsa itkenyt. Nyt oli aika lopettaa vetistely ja ottaa elämä omiin käsiin. Tarkemmin sanottuna ottaa oma kuolema omiin käsiin. Häntä oli patistettu ryhdistäytymään ja huolehtimaan itsestään ja nyt hän aikoi sen tosiaan tehdä. Nyt hän tunsi todella olevansa itsenäinen ja aikuinen mies. Hänhän pitäisi huolen siitä, että kuolisi pois. Pois kuormittamasta yhteiskuntaa ja maailmaa.

Tottakai ajatus jännitti. Se pelotti, kauhistutti, itketti, masensi ja ties mitä. Mutta Pauli oli viime aikoina vain kasvattanut omaa varmuuttaan siitä, että tämä oli juuri se, mitä varten oli oikeastaan syntynyt. Jos maailma halusi ihmisten kautta kokea itsensä erilaisilla tavoilla ja tutkia itseään monesta eri näkökulmasta, miksei itsemurhaaja ollut yhtä pätevä näkökulma, kuin kaikki muutkin? Maailmassa on aivan liikaa ihmisiä jo sinällään, eivätkä ne edes tappamalla lopu. Yksi sinne tai tänne tuskin merkitsee paljoakaan, jos sillä pääsee eroon edes osasta kaikesta siitä huonosta olosta, mitä maailmassa on. Itsemurha todellakin on ratkaisu: se ratkaisee elämän ja siihen liittyvät tuskat hetkessä ja yhdellä kertaa. Lopullisesti. Varsin tehokas ratkaisu siis.

Pauli heitti tämänkin kirjeen pois ja kirjoitti sitten: ”Ketään ei tule syyttää, tein tämän itse ja omasta tahdostani. Pauli” Se kuulosti jo varsin hyvältä. Hän päätti tyytyä siihen. Eipä sillä kai lopulta niin väliä olisikaan. Vielä viesti itsemurha-foorumille ja suolen puhdistus, niin olisi aika lopettaa tämä pelleily. Kaikki tämä vaiva niinkin yksinkertaisen asian, kuin kuolemisen takia tuntui naurettavalta. Mutta kaipa sitä piti ottaa kaikki muut huomioon, ettei sitten voitaisi sanoa, että Pauli olisi ollut jotenkin itsekäs ratkaisussaan...

Pauli oli sattumalta törmännyt itsemurhaa hautovien foorumille (”Ei elämän puolestapuhujia tai muita trollaajia: vain tosimielessä sitä suunnitteleville”). Keskustelijat pohtivat keinoja ja syitä ja vaikka toki välillä jotkut tulivat itkemään omaistensa itsemurhia, heidät poistettiin tai vähintään annettiin varoitus hyvinkin nopeasti. Foorumilla oli niin paljon osanottajia, ettei sitä edes huomannut, jos joku ei enää sinne kirjoitellutkaan. Eikä kestään koskaan voinut tietää varmasti, oliko foorumilta poistumisen syy se, ettei enää huvittanut siellä käydä vai se, että oli tosissaan hoitanut homman loppuun. Paulikin oli lukenut näitä surkeita ihmiskohtaloita. Varsinkin ne kirjoitukset, jotka olivat itsemurhaa yrittäneiden tekemiä, olivat kaikista masentavimpia. Jotkut olivat yrittäneet moneen otteeseen, mutta aina heidät oli löydetty liian aikaisin tai jokin muu osa suunnitelmaa oli pettänyt. Halu ei poistunut, mutta valvonta lisääntyi kerta kerralta, eikä suunnittelukaan ollut enää niin helppoa. No. Pauli ei aikonut olla yksi heistä, mutta pahalta se tuntui. Että joku, joka halusi kuolla ei vain kykenisi siihen...

”Jossain oli joskus järjestetty ihan itsaritalkoot. Porukalla vetäneet ittensä piippuun. Sellanen vois olla aikamoinen yhteishengen kohottaja.” Pauli luki uusimman viestin 'Luovien itsensä murhaajien listalta'. Keskustelua oli jo syntynyt aiheesta jonkun verran ja hän uppoutui pohtimaan ajatusta muiden kanssa. Millaista olisi tehdä joukkoitsemurha. Niin kuin se elokuvakin (tai kirjahan se taisi alkujaan olla): Hurmaava joukkoitsemurha. Siinä voisi sitten tarkistaa, että kaikilla on solmut tiukalla, tarpeeksi lääkkeitä tai kyllin terävä veitsi – ja hyvä ote. Tarkemmin ajatellen aivan loistava idea!

”Ehkä meijän pitäs perustaa itsariklubi. Perustus-, järjestäytymis- ja päätöskokous kaikki yhdessä. Tehokkain yhdistys ikinä.” Pauli kirjoitti hetken mielijohteesta ja naureskeli ajatukselle. Hän otti suolihuuhtelupussin ja vetäytyi kylpyhuoneeseen. Hän ei ollut aiemmin tehnyt suolihuuhtelua, mutta oli lukenut siitä jonkin verran ja vakuuttunut, että huuhtelu – epämukavuudestaan huolimatta – olisi parempi vaihtoehto kuin ulostuslääkkeet. Hirttäytyminen näyttäisi tarpeeksi inhottavalta jo ilman suolen tyhjentymistä housunlahkeeseen ja hän halusi olla varma puhtaudestaan kuollessaan.

Palatessaan tietokoneen ääreen yli tuntia myöhemmin takapuoli kihelmöiden, hän huomasi järkytyksekseen sähköpostiosoitteensa tulvivan yksityisviesti-ilmoituksista. Ne olivat kaikki foorumilta. Näinkö ihmiset reagoivat hänen itsemurhailmoitukseensa!? Aikoivatko kaikki nyt houkutella hänet luopumaan tästä ainoasta hyvästä ideastaan ja pitävästä päätöksestään kaiken tämän jälkeen? Tuohtuneena Pauli avasi ensimmäisen viestin, eikä alkuun ymmärtänyt, mihin siinä viitattiin. Joku tyttö puhui loistavasta ideasta, johon hänkin halusi tulla mukaan. Pian hän kuitenkin muisti, ettei ollut edes jättänyt itsemurhaviestiään vielä. Klikatessaan seuraavan viestin auki hän huomasi lukevansa neljätoistavuotiaan pojan mielipidettä siitä, miten joukkoitsemurhat ovat aina huono idea, koska joku kuitenkin jänistää ja kerää kaikki sympatiapisteet syyttämällä idean keksijää aivopesusta ja manipuloinnista. Pauli avasi foorumissa jälleen luovan itsemurhakeskustelun ja huomasi senkin täyttyneen innokkasta spekuloinnista liittyen siihen, minkälainen tämä itsemurhakerho olisi rakenteeltaan.

Kasvavan hämmennyksen vallassa Pauli kahlasi läpi viestejään ja tunsi, miten vastuu lankesi hänelle. Hän oli idean isä, sanoi eräskin kaksikymppinen tyttö. Hänen pitäisi ottaa asia hoitaakseen ja ryhtyä yhdistyksen elinikäiseksi puheenjohtajaksi – niin lyhytaikainen pesti kuin se olikin. Pauli ei tiennyt, pitäisikö hänen itkeä vai nauraa. Hän vilkaisi itsemurhakirjettään pöydän reunalla ja valmiiksi patteriin sidottua köyttään. Saattaisiko hän uhrata tämän loistavan hetken vain siitä hyvästä, että saisi autettua itsensä lisäksi muutaman muun masentuneen pois tästä maailmasta? Ryhmätilaisuus saattaisi rohkaista myös ujompia ja pelokkaampia asiasta kiinnostuneita yrittämään tätä viimeistä oljenkortta elämänsä uhkapelissä. Mitä useamman yksityisviestin Pauli luki, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli, että vain organisoituneena saattaisivat itsemurhaajat onnistua haluamallaan tavalla. Niinpä hän teki päätöksensä: elämä jatkukoon vielä niin kauan, kuin menisi tämän joukon kokoamiseen ja joukkoitsemurhaamiseen. Hän loi suljetun keskustelun, johon päästi vain hänelle yksityisviestiä lähettäneet ja ilmoitti päiväksi viikon päästä. Lauantaina 5.2. kello 18.00 Kuolleiden Itsemurhaajien Klubi (KIK) kokoontuisi ensimmäisen – ja viimeisen – kerran.

Yksi osallistujista tiesi hyvän vajan isänsä metsästä, johon kaikki KIKin viisitoista jäsentä mahtuisivat hoitelemaan itsensä pois päiviltä. Kolmasosa oli suunnitellut hirttäytyvänsä suunnilleen samalla tavalla kuin Paulikin. Kaikki olivat tyytyväisiä vajan korkeimman tukirakenteen laatuun vajan omistajan pojan kuvauksen perusteella. Loppuryhmä oli suunnitellut viiltävänsä ranteitaan tai syövänsä lääkkeitä. Yksi oli jopa kehittänyt kotitekoisen sähkötuolin itselleen. Sähkötuoli herätti kahden viiltelyä suunnitelleen tytön mielenkiinnon, joten tämä keksijänero lupasi rakentaa tytöille omansa, jotta he pääsisivät myös osallisiksi pojan sähköinsinöörin taidoista. Pauli tunsi olonsa paremmaksi kuin aikoihin kuullessaan pojan todella opiskelleen sähköinsinööriksi: tämä olisi hänen ensimmäinen työnkuvansa ja palkkana olisi ikuinen unohdus! Mikä sen parempaa!?

Ennen kuin klubi kokoontuisi lähimetsän vajassa, Paulin piti käydä tarkastamassa paikan laatu siltä varalta, että suunnitelmassa olisi sittenkin joitain aukkoja nyt, kun sitä oli tekemässä yhden pään lisäksi yli tusina muita. Vaja oli kuitenkin yksityisomistetun metsän keskellä. Sen seinät olivat peltiä ja betonia. Katon tukirakenteet kestivät myös Paulin kahvakuulapainotestin ja kaiken lisäksi vajassa oli oma sähkögeneraattori sähkötuoleja varten. Sähköinsinööri toi tuolit erään pakokaasulla itsensä tukehduttamista suunnitelleen, mutta sittemmin hirttäytymisestä päättäneen miehen Audilla vajaan vain päivää ennen h-hetkeä. Audin omistaja oli päättänyt vaihtaa itsensä lopettamisen Audista hirttosilmukkaan sen jälkeen, kun oli lukenut itsemurhaajien klubista foorumilla. Hän sanoi, ettei ollut koko elämänsä aikana tuntenut tarvetta minkäänlaiseen sosiaaliseen elämään, mutta tuohon keskusteluun liityttyään hän oli vihdoin tuntenut olevansa kuin kotona. Jos elämä ei ollut ollut sosiaalinen, ainakin kuolema olisi sitä moninkerroin!

Pauli oli kaikenkaikkiaan tyytyväinen suunnitelmien etenemiseen. Hän oli lopulta iloinen myös siitä, ettei ollut tappanut itseään vielä ensimmäisen suolihuuhtelun jälkeen. Hänestä oli alkanut tuntua, ettei yksi kerta riittäisi koko suoliston tarpeelliseen puhdistukseen ja niinpä lauantaina 5.2. hän istui jälleen pöntöllä tällä kertaa varmana siitä, että tämä oli hänen viimeinen päivänsä tässä maailmassa.

Ajaessaan bussilla kahden muun KIKin jäsenen kanssa kohti kohtaloaan, Pauli tunsi käsiensä hikoavan. Hän oli säästänyt viimeisimmän itsemurhakirjeensä, jonka oli jättänyt työpöydälleen. Kirjeessä luki edelleen: ”Ketään ei tule syyttää, tein tämän itse ja omasta tahdostani. Pauli” Hän oli lisännyt siihen vielä Post Scriptumiksi vajan sijainnin ja ajankohdan, jolloin klubi kokoontuisi. Siinä vaiheessa, kun joku löytäisi kirjeen, olisi takuulla jo myöhäistä.

Pitääkseen itsemurhaajien foorumin ajantasalla tästä jännittävästä tapahtumasta hän oli ottanut kannettavan tietokoneensa mukaansa. Koko foorumi ei ollut viikon ajan muusta puhunutkaan kuin Kuolleiden itsemurhaajien kerhosta. Kaikki halusivat tietää, miten yrityksessä kävisi, joten Pauli oli luvannut päivittää viimeisen viestinsä aivan viime hetkillä. He olivat päättäneet, että suorituksen onnistumispotentiaalia lisätäkseen he ajoittaisivat itsemurhansa aavistuksen toisistaan erilleen. Näin he saisivat kukin oman hetkensä, jota muut pääsisivät todistamaan ja jossa kaikki muut voisivat olla tukena ja turvana. Kuitenkin jänistämisen minimoidakseen Pauli oli lupautunut olemaan viimeinen ja pitämään huolen siitä, että kaikki olisivat turvallisesti poissa elävien kirjoista ennen kuin päästäisi lopulta itsensäkin päiviltään.

Kun kaikki olivat kokoontuneet vajaan ja kello tuli tasan kuusi, Pauli avasi Kuolleiden itsemurhaajien klubin järjestäytymiskokouksen. Hän oli halunnut tehdä tästä ainoasta puheenjohtajaroolistaan pätevän, joten noudattaen kaikkia laillisen yhdistyksen kokouksen sääntömääräisiä vaiheita hän avasi kokouksen, totesi sen lailliseksi ja määräysvaltaiseksi sekä valitsi sihteeriksi vajan omistajan pojan. Hän oli pieni, juuri seitsemäntoista täyttänyt tummatukkainen nörtin alku ja innoissaan saamastaan kunniasta. Pauli halusi pitää pienen puheen ennen kuin toiminta pääsisi todenteolla vauhtiin. Ylpeänä hän katsoi seuralaisiaan. Neljätoista melkoisen nuorta ja yksinäistä ihmistä. Neljätoista ihmisen alkua, jotka olisivat pian lopettaneet itsensä. Heillä oli vapaan maan kansalaisina oikeus päättää siitä, mitä tapahtui heidän ruumiilleen. Siitä he olivat kaikki yhtä mieltä. Itsemurha ei ollut enää rikos. Sitä ei tosin arvostettukaan, joten KIKillä oli vahva sanoma: itsemurhaa tulisi pitää yhtä kunniakkaana kuin se japanilaisten ninjojen perinteessä oli ollut. Puhumattakaan antiikin stoalaisista, jotka pitivät itsemurhaa jopa suositeltavana kuolintapana. Todellinen vapaus, sanoi Seneca. Sitä he kaikki halusivat. Vapautta. Pauli tunsi kurkkunsa karheutuvan puhuessaan tovereilleen, kanssaitsemurhaajilleen.

Lopulta kaikki ottivat paikkansa. Hirttäytyjien rivissä vajan metallikonttien päällä oli nyt Paulin lisäksi jo kahdeksan. Sähkötuolin valinneet kolme asettivat sähkönjohtimet ohimoilleen ja kolme pillereihin päätynyttä otti ensimmäisen annoksensa paracetamolia. Vatsaystävällinen särkylääke ja amerikkalaisten naisten suosikki viimeisen unen saavuttamiseen. Suomessa sama lääke ei ole vielä noussut yhtä suosituksi itsemurhavälineeksi, sillä täällä suosiossa ovat alkoholi ja hirttosilmukka. Nämä kaksi kolmatta kymmentään aloittelevaa – ja pian lopettelevaa – tyttöä sekä kahdeksantoista vuotta viikko sitten täyttänyt poika olivat kuitenkin päättäneet ottaa mallia Amerikan esikuvistaan. Pauli oli auttanut heitä laskemaan annostuksen juuri oikeaksi, jotta he eivät selviäisi yrityksestään hengissä. Paracetamol aiheuttaa vakavia maksavaivoja, eikä kukaan tästä joukosta halunnut vammautua tai muuten hajottaa elimistöään ilman, että henki lähtisi. Paulin matikkapäästä oli siis kerrankin ollut hyötyä.

Kun lääkkeitään nauttiva ja keskenään hermostuneesti naureskeleva kolmikko oli saanut nielaistuksi toisen puolikkaan lääkkeistään, joukon ainoa itsensä viiltämällä murhaava kalpeaihoinen poika painoi veitsen ranteelleen. Hän oli ottanut oman puolikkaan annoksensa paracetamolia muiden kanssa, mutta kävi nyt käsiksi fyysisempään toimeensa. Sähkötuoleissaan istuvat vastaanottivat kasvoilleen roiskuvan veren hiljaisen vakavina. 

Pauli huomasi joukon nuorimman, hirttosilmukkaa valkoisin rystysin puristavan viisitoistavuotiaan tytön, tärisevän paikallaan. Hän laski käden tytön olkapäälle ja tämä katsoi häneen anovasti.

  ”Ollaanko me nyt ihan varmoja?” Hän sopersi hiljaa. Paulin merkistä sähkötuolit käynnistyivät ja veitsen viiltäessä syvempään kukin hirttäytyjä terästäytyi. Pian olisi heidän vuoronsa.

”Vain jos sä oot.” Pauli katsoi tyttöön vakaasti. ”Tossa sulla on kädessäsi sun koko elämäsi. Ja samalla siinä on kiteytyneenä kaikki. Ihan kaikki mitä varten ikinä mitään on tehty. Se, että sä uskallat hypätä ensimmäisenä, niin kun halusit, on vaan merkki siitä, että sä olet ihan helvetin rohkea. Tää on takuulla rohkeinta, mitä sä olet ikinä tehnyt. Kuolema odottaa sua ja sä tiedät, että sä oot odottanut kuolemaa jo pitkään. Joten ootko sä valmis?”

Käristyvän lihan haju leijaili sähkötuoleissa tärisevistä nuorista, kun tyttö nyökkäsi huuli täristen. Hän kiristi silmukkaa kaulassaan hiukan lisää, otti askeleen taakse päin. Hän katsoi Pauliin suu hymyillen, mutta silmät vakavina. ”Kiitos” hän sanoi. Ja sitten hän hyppäsi.

Suurta yhdessä suunniteltua kuoleman tanssin koreografiaa noudattaen muutkin silmukkaansa ripustautuneet kiljaisivat kiitoksensa ennen kuin antautuivat maan vetovoiman vietäviksi. Audi-suunnitelmasta luopunut, joukon vanhin mies (36-vuotias), veti käden lippaan ja nyökkäsi Paulille ennen kuin otti oman loikkansa kohti suurta tuntematonta. Pauli kiipesi vielä konttien päältä alas tarkistamaan, että lääkkeitä nauttineiden lihaskrampit ja nytkähtelyt olivat todella kuoleman merkkejä. Hän tarkasti kaikkien pulssin tunnollisesti ranteesta. Itseään syvään leikannut poika katsoi häneen samein silmin ja painoi veitsen itseensä vielä kerran. Pauli väisti roiskuvaa verta ja sammutti sähkötuolit, joiden asukkaat olivat jo siirtyneet autuaammille apajille. Köysien jatkeena roikkui enää vain raukeaa lihaa ja viiltäjäpoikakin valahti lopulta hervottomana lattialle kasvavaan verilammikkoonsa.

Nielaisten Pauli kirjoitti itsemurhakanavalle viestin: ”Päätän kokouksen kellon ollessa 20.28.” Hän iski mukanaan tuomallaan puunuijjalla konttia, jonka päälle oli jälleen kiivennyt. Hän nousi seisomaan ja lähestyi juhlavasti omaa silmukkaansa. Vihdoinkin. Hän katseli ylpeänä vajaa kansoittavia ruumiita asettaessaan päänsä silmukasta läpi. Hän oli auttanut näitä kaikkia ihmisiä tekemään elämällään jotain, mitä he olivat jo pitkään halunneet, mutteivät vain olleet siinä syystä tai toisesta onnistuneet. Kaikki olivat ensikertalaisia. Kaikki olivat onnistuneet ensiyrittämällä. Ja Pauli aikoi nyt seurata heidän esimerkkiään.

Yhtäkkiä Pauli kuuli pienen 'ping'-äänen tietokoneeltaan. Hän vilkaisi ärsyyntyneenä konettaan, joka ilmoitti saapuneesta viestistä. Kuka siellä nyt enää kiusasi? Hänhän oli jo päättänyt kokouksen! Päättäen olla välittämättä äänestä Pauli kiristi silmukan kaulansa ympärilleen ja veti syvään henkeä. Viimeisen kerran, hän ajatteli. Kuului toinen 'ping' ja pian sen perään vielä kolmas. Päästäen ilman keuhkoistaan vihaisesti puhkuen, Pauli irrotti silmukan ja kumartui takaisin tietokoneelleen.

”Vieläkö ehtii mukaan? Mä olen yrittänyt jo kahdesti yksin! En pysty tekeen sitä ilman porukan tukea. Musta on pitkään tuntunu siltä, että oon ainoa koko maailmassa, joka ees ajattelee koko juttua. Kukaan ei koskaan tajua, mistä mä selitän. Kaksi kertaa on mennyt mönkään just sen takia, ettei oo ollu kylliksi apujoukkoja. Voisinko mä tulla teijän kerhoon vielä kans? Vaikka seuraavaan kokoukseen?” Pauli huudahti ääneen. Mitä helvettiä!? Itsemurhaajien seuraavaan kokoukseen? Mitä ihmettä tämä tyttö oikein luuli tämän touhun olevan? Jotain ”kirjoitetaan kirja kuukaudessa” -tapaamisia joka lauantai vai? Hän oli jo aikeissa vastata vihaisesti, että keräisi oman kerhon kasaan, tämä kerhon toiminta oli jo liian...no...kuollutta uuteen tapaamiseen. Sitten hän kuitenkin luki muut saapuneet viestit. Ne olivat kaikki samanlaisia. Mattimyöhäisiä, jotka halusivat myös Kuolleiden itsemurhaajien kerhon uutta tapaamista, jotta hekin pääsisivät osallisiksi tästä suuresta, yhteisestä kokemuksesta. Huokaisten Pauli painoi päänsä. Kai se oli pakko auttaa näitäkin piruparkoja. Ei kai siinä muukaan auttanut jos hän kerran oli ainoa pätevä tähän hommaan tässä maassa. Pauli aloitti uuden ryhmäsähköpostiviestin.

”No okei. Seuraava kokous on sitten viikon päästä. 12.2. samaan aikaan, eli kello 18.00. Onko teillä kellään tietoa jostain suojaisesta paikasta, missä voisi kuolla ilman, että häiritään? Millä tekniikoilla ootte aikonu homman hoitaa? Suosittelen hirttäytymistä. Täältä löytyy perusohjeet, jos ei ole ennen silmukkaa tehnyt: http://wiki.partio.net/Hirttosolmu. Suolihuuhtelu kannattaa suorittaa ainakin kahteen kertaan ennen hirttäytymistä ja pitää huoli, etteivät kynnet ole liian pitkät, jotta kaulaan ei jäisi turhaan ylimääräisiä jälkiä. Köyden kestävyyttä voi testata painoilla, jotka on mielellään kaksi kertaa oman painon verran ja hyppypaikka pitää olla kyllin korkea ja köysi lyhyt, etteivät jalat yltä maahan ja että hyvällä tuurilla niska katkeaa hypyssä. Ei kuitenkaan niin korkea, ettei korkeanpaikan kammo estä hyppyä tmv. Myös ikkuna toimii, jos ei oo hirveen monta osallistumassa. Voi kerääntyä porukalla yhteen korkeeseen asuntoon ja sitoa köydet patteriin. Ite en valitettavasti pääse seuraavaan kokoontumiseen, sillä mulla on muuta menoa. Annan teille valvojan oikeudet keskuteluun, niin voitte hyväksyä muitakin mukaan. Toivottavasti saatte homman hoidettua tällä kertaa. Muistakaa vaan, että ketään muuta ei tule syyttää: tämä tehdään itse ja omasta tahdosta. Lykkyä pyttyyn! Pauli."

Koirankuppi

Sanna katseli, miten koira söi ruokansa loppuun. Se nuoli kulhonsa ja tassutteli sitten onnellisesti Sannan jalkoihin kuin kiittääkseen. Sanna katseli kupin kiiltävää pohjaa ja siitä heijastuvaa kuvajaistaan. Hän ei ollut ennen huomannutkaan, miten kirkkaaksi kupin pohja jäi koiran nuoltua sen. Kuin peili. Tai tyyni veden pinta. Hetken mielijohteesta hän kurotti kuppia kohti. Käden lähestyessä sen pohjaa hän hidasti hiukan, kuin odottaen että käsi ei kohtaisikaan kupin pintaa, vaan sujahtaisi siitä läpi. Koira haukahti. Sanna tunsi kupin kiinteän pohjan vasten kämmentään. Omalle hupsuudelleen hymyillen hän nosti kupin tiskialtaaseen ja antoi veden valua kuppiin sen pestäkseen. Koira haukahti taas ja Sanna kumartui puoliksi rapsuttamaan sen korvantaustaa. Kääntyessään hän ei huomannut, miten vesi valui suoraan kupin pohjasta läpi.

Kevättä ilmassa - tai ainakin blogissa

Maailman ensimmäinen lapsi

Kun ihmiset eivät viiteentoista vuoteen olleet enää lisääntyneet, tunnelma alko olla aika epätoivoinen. Tiedemiehet työskentelivät lakkaamatta kloonausteknologian parissa ja kansa odotti kauhulla, koska koko systeemi kaatuisi, koska uutta verta ei enää tulisi, eikä ihmiskuntaa pian ehkä enää olisi. Niinpä minun raskauteni oli yhtäkkiä koko maailman ihme. Ei vain minun ja mieheni yksityinen onni vaan joka ikinen oli yhtä onnellinen ja jännittynyt vatsani kasvusta, kuin minä ja minun mieheni.

Aluksi olin melko varma, että raskaus menisi kesken. Niin ne viimeisetkin raskaudet olivat menneet. Mutta kun alkoi näyttää siltä, että lapsi selviäisi, mediajännitys kiihtyi kiihtymistään. Kaikki pidättivät hengitystään, kun minun ultraääneni julkistettiin iltauutisissa. Lapseni sydämen lyönnit kaikuivat halki maailman lähes jokaisessa olohuoneessa. Minulla ei ollut vaihtoehtoa. Tämän luokan uutista ei sopinut salata.

Kun tuli aika selvittää lapsen sukupuoli, minua alkoi ensi kerran pelottaa. Mitä jos se olisi tyttö? Kätilö ei saanut selvää, oliko lapsi tyttö vai poika. Samalla, kun minä huokaisin helpotuksesta, koko muu miljardiyleisö huokaisi pettymyksestä. Jokaisella kuvauskerralla minun oma armaani kierähti niin, ettei voinut sanoa juuta eikä jaata. Sukupuolesta tulisi siis yllätys.

”Maailma odottaa poikaa.” oli mieheni sanonut ensimmäisen kuvausyrityksen jälkeen. Katsoin häntä pitkään ennen kuin korjasin: ”Ei. Maailma odottaa tyttöä. Lisääntymiskykyistä tyttöä.”

”Kuka hänet siittäisi?” Minun katseeni oli kylliksi kertomaan miehelleni koko karmivan totuuden. Jos lapseni olisi tyttö – niinkuin aloin jo vakaasti uskoa – kaikki maailman nuoret miehet odottaisivat vain pääsevänsä siittämään hänet. Siitä hetkestä lähtien, kun tyttäreni kuukautiset alkaisivat, hän olisi uuden ihmiskunnan synnytyskone. Ottaen tietysti huomioon sen mahdollisuuden, että hän olisi yhtä maho, kuin kaikki muutkin maailman naiset. Odotin samaa kohtaloa myös omalle kohdalleni, mutta sitä en kyennyt sanomaan ääneen. Sitäpaitsi hän keksi sen aivan itse.

”Et voi olla tosissasi! Eihän...Kyllähän...Mutta nuorimmat lapset ovat vasta viisitoistavuotiaita.”

”Kaksikymmentäkahdeksan, kun tyttäreni täyttää 13. Silloin minulla alkoivat omat kuukautiseni.”

”Eihän se ole niin paha.”

”Mutta geenien monipuolisuuden takia mahdollisimman monen tulee tehdä lapsi hänen kanssaan. Ja usko vain, he tulevat käymään tytöstämme kauppaa. Maailman rikkaimmat tarjoavat mitä vain saadakseen oman sukunsa jatkumaan meidän tyttäremme kautta.... Se tekee neljä lasta kolmessa vuodessa – tai vähintään lapsi per vuosi. Maailma todellakin toivoo tyttöä. Minä toivon poikaa, mutta alan olla jo melko varma...”

”Entä sitten sinä...? Sinähän olet jo varmasti hedelmällinen! Tulevatko he tarjoamaan sinustakin miljoonia?!” Minun ei tarvinnut edes nyökätä. Yhtäkkiä miehenikin tajusi, miten tämä onnellinen raskaus ei kenties olisikaan niin onnellinen pidemmän päälle.

”Mitä meidän tulisi tehdä?”

”Minä haluan synnyttää kotona. Jos lapsi on tyttö-”

”Minä en halua tappaa omaa lastani, en vaikka häntä odottaisikin julkinen huoruus!”

”Rauhoitu kulta, en minä sitä ollut ehdottamassa.” Suutelin vatsani ylle kumartuneen mieheni hiostunutta otsaa ja rapsutin hänen hiuksiaan. ”En minä sellaista ole tekemässä. Minäkin haluan lapsemme elävän, mutta minä haluan, että hän saa itse valita kenen kanssa, milloin ja missä on valmis tekemään lapsia – jos siihen kykenee.”

”No mitä sinä sitten ehdotat?”

”Synnytän siis kotona. Synnytystä en halua kuvattavan. Haluan, että synnytyksessä on apuna vain yksi ainoa, luotettava kätilö – ehkä äitini – ja jos lapsi tosiaan on tyttö, kuten pahoin pelkään, haluan että sinä otat hänet ja minut ja viet meidät piiloon. Jonnekin kauas pois, missä voimme kasvattaa pienokaisemme rauhassa. Maan alla. En välitä, vaikka me olisimme hänen ainoat ihmiskontaktimme ennen teini-ikää, kunhan minun tytärtäni eivät kaikki maailman miehet raiskaa.”

Mieheni suuteli poskiani, jotka olivat kostuneet kyynelistä. Hän lupasi piilottaa meidät niin hyvin kuin taisi. Näin hädän hänen silmistään, mutta näin myös vakaumuksen: mieheni, rakkaani, oli päättänyt tehdä minkä suinkaan kykenisi estämään katastrofin.

Kun synnytyksen aika koitti, media nurisi katkerana oven takana: olin ilmoittanut vasta viime tingassa, etten aio päästää heitä näkemään elämän ihmettä. En usko, että olisin kyennyt kestämään pidempää painostusta, sillä synnytyksen näkemiseen tuntuivat kaikki olevan oikeutettuja. Minä vetosin siihen, miten hankalaa se muutenkin tulisi olemaan, ilman että pitäisi keskittyä poseeraamaan kameralle...

”Mutta eihän sinun ole tarkoitus poseerata!”

”Ihmiset haluavat otteita OIKEASTA elämästä!”

”Lastahan me tulimme kuvaamaan, emme sinua!”

Lopulta he kuitenkin suostuivat siihen, että saisivat nähdä lapsen heti syntymän jälkeen. Mieheni oli palkannut molemmat veljensä ovelle vahdeiksi. Äitini toimi kätilönä. Vain hän tiesi, mitä aioimme tehdä, jos lapsi olisi tyttö. Mieheni oli itse kaivanut tunnelin synnytyshuoneena toimivan makuuhuoneen alta rantaan, missä meitä odottaisi vene ja ruokatarpeita sekä muuta välttämätöntä. Toivoimme pääsevämme karkuun kyllin nopeasti, jottei meitä kyettäisi seuraamaan mieheni löytämään piilopaikkaan. En ollut edes antanut hänen kertoa itselleni, mihin olimme menossa. Minä luotin häneen.

Synnytys sattui. Se sattui enemmän kuin mikään, mitä olen ennen kokenut. Tuskin se kuitenkaan sattui enempää, kuin kenenkään muun synnytys. Ja minä selvisin siitä melko nopeasti. Mieheni seisoi vieressäni tiputellen hikipisaroita kuumana hohkaaville kasvoilleni ja näin, miten hän rukoili poikaa. En olisi koskaan uskonut näkeväni miestäni rukoilemassa, mutta tämän näyn muistan aina. Hän halusi, että pakomme jäisi tekemättä, ettei meidän tarvitsisi piilotella vastasyntyneen lapsen kanssa. Kun ponnistin viimeisen kerran tiesin jo, että tuo toivo oli turha.

”Se on tyttö!” äitini kiljahti ja vavahti sitten itsekin sanojensa merkitystä – ja erityisesti äänekkyyttä. Hyssyttelimme häntä ja minä parkaisin kuin synnytystuskissani. Nyt piti pelata aikaa niin paljon, kuin mahdollista.

Mieheni nappasi pakkaamamme tavarat ja äitini pestessä vastasyntynyttä lastani, minä nousin varovasti vuoteesta ja pesin itseni samassa astiassa. Lapseni käärittiin vaippoihin ja minä sain ylleni omat vaippani. Lupasin vielä äidille vain levätä seuraavat päivät pakomme jälkeen ja hän puolestaan vannoi viivyttelevänsä toimittajia niin kauan kuin mahdollista. Laskeuduimme tunneliin ja äitini peitti sen suuaukon pöydällä.

Seuraavista hetkistä minulla on vain sumeita muistikuvia. Juoksimme pimeässä. Näin valoa tunnelin päässä ja pyörryin. Mieheni kantoi minut ja lapsemme veneeseen loppumatkan. Koneet jylisivät ja vesi kohisi. Lapseni itki ja huusi minkä uusista keuhkoistaan irti sai. Hänen äänensä on kirkkain muisto noista hetkistä ja siksi päätinkin nimetä hänet Aariaksi.

Nyt, kun olemme piilotelleet ensimmäisen kuukauden ja mieheni on jo pariin otteeseen käynyt noutamassa lisää tarpeistoa, olen melko varma, että suunnitelmamme toteutui. Haluan tähän päiväkirjaan tallentaa kaikki meidän kokemuksemme täällä, piilossa maailmalta. Tahdon, että elämästämme jää jälki – siltä varalta, että me emme enää täältä poistu. Juuri nyt mieheni on jälleen matkalla kotiin. Hän hakee myös äitini luoksemme. Kukaan ei saa tietää, mihin olemme joutuneet. Kukaan muu ei saa tietää, että maailman ensimmäinen lapsi oli kuin olikin tyttö.

Säkissä

Pienellä Pirkalla oli pitkä päivä takana. Pirkka oli syönyt suklaata koko aamun ja viettänyt sitten erinäisiä tunteja seuraten äitinsä pullanleivontaa. Pitkän tovin Pirkka oli pohtinut, miten parhaiten onnistuisi viemään pullataikinasta sopivia suupaloja – tai vähän enemmänkin – ilman että äiti huomaisi mitään. Lopulta sopiva tilaisuus osui kohdalle.

Ovikello keskeytti äidin leipomisen. Sillä hetkellä, kun äiti jauhoisia käsiään pöllytellen kääntyi pois pöydän luota ja lähti kohti ovea, Pirkka pomppasi piilostaan pöydän alta ja nappasi roiman kourallisen taikinaa pöydälle jääneestä möhkäleestä. Hän tunki sen samantien suuhunsa ja posket pullottaen kouraisi vielä toisen samanlaisen möykyn ennen kuin rynnisti kohti vaatehuonetta mutustaen poskiinsa keräämäänsä aarretta.

Pirkan voitonriemu ei kestänyt kauaa. Hän kompastui olohuoneen lattialla lojuneeseen istuintyynyyn ja juuri silloin joku tarttui häntä takaa tukasta kiinni niin että kirpaisi. Pirkka kakoi pullataikinaa kurkustaan koettaen keksiä selitystä vihaiselle äidille: taikinaahan se vain oli. Yhtäkkiä hän kuuli äitinsä nyyhkäisyn ja näki tumman hahmon tämän yllä keittiön pöydällä pullajauhojen pöllytessä kaiken ympärillä kuin puuterilumi. Kohta kaikki kuitenkin pimeni Pirkan silmissä, kun häntä retuuttanut tunkeilija sulki hänet säkkiin.

Säkki viskattiin nurkkaan ja Pirkka löi päänsä seinään. Hän tunsi pimeän ympärillään paksuuntuvan, kun joku potki säkkiä ulkoa päin. Kipua ei kohta enää kuitenkaan tuntunut ja hän lepäsi tyytyväisenä pimeyden samettityynyllä pullan ja veren maun sekoittuessa hänen suussaan.

...

”Siinä on poika.” Violetti kani totesi vaaleanpunaiselle kissalle, kun Pirkka lopulta älysi, etteivät ne olleetkaan unikuvia vaan ihka eläviä otuksia.

”Niinpä näkyy olevan.” Vastasi kissa välinpitämättömänä ja nuolaisi toista etutassuaan.

”Pieni poika.” Kani tarkensi ja kissa hymähti.

”Keitä te olette?” Pirkka kysyi. Hän laittoi käteensä jääneen taikinanpalan suuhunsa ja imeskeli siitä kardemumman aromia. ”Ei teitä ole olemassakaan.” Hän sitten totesi ja sai eläimet säpsähtämään. Ne katsoivat ensin toisiinsa ja sitten takaisin Pirkkaan purskahtaen rehevään nauruun.

”Po-po-po-poika ei u-u-u-usko....m-m-m-meihin..!” Kani hekotti riemastuneena. Kissakin hihitti sihisten, eikä Pirkka oikeen käsittänyt, mikä tässä nyt oli niin huvittavaa.

”Ei liloja pupuja ole olemassa. Eikä kissat ole punasia.” Hän totesi tietävästi, mutta lisäsi sitten vielä sanansa vakuudeksi: ”Äiti sanoo aina, ettei pidä höpöttää sellasista, mitä ei ole.”

Kani jatkoi hekotustaan entistä äänekkäämmin pyyhkien vettä silmistään. Kissa kuitenkin pyöräytti silmiään ja hörähti ennen kuin huokaisi syvään.

”Äitisi taitaa olla oikeassa. Meitä ei oikeasti ole olemassa.” Kissan vastaus sai kanin melkein tikahtumaan nauruunsa. ”Äh, ole sinä nyt siinä.” Vaaleanpunaista kattiakin nauratti, Pirkka näki sen, mutta se vastusti kiusausta. Pirkka nielaisi taikinan palan ja otti paremman asennon seinää vasten.

”En minä saa puhua sellaisten kanssa, joita ei ole olemassa.” Pirkka sanoi ja ryhtyi rapsuttamaan kynnen alustaa. Ehkä jos hän ei kiinnittäisi eläimiin huomiota, ne lähtisivät pois. Kanin naurukohtaus alkoi pian helpottaa ja se selvitti kurkkuaan.

”Mutta jos meitä ei ole olemassa, emme me oikeasti edes puhu.” Kani aloitti ja vinkkasi kissalle silmää. ”Silloin sinä et siis todella puhu meidän kanssamme.” Kissa tukahdutti tyrskähdyksensä, kun Pirkka rypisti kulmiaan. Ehkä se oli totta tuokin.

”Ja nyt kun se asia on selvitetty, voimme kai esittäytyä.” Kani kumarsi niin syvään, että sen violetit korvan päät koskettivat tummaa säkin pohjaa Pirkan jalkojen edessä. ”Minä olen Alias. Ja tämä tässä on-”

”Nick, palveluksessasi.” Kissakin teki kumarrusta imitoivan eleen je heilautti hännällään ilmassa elegantin kaaren.

”Minun nimeni on Pirkka.” Pirkka vastasi automaattisesti.

”Me olemme täällä säkissä odottaneet jotakuta saapuvaksi ja nyt haluammekin toivottaa sinut tervetulleeksi, sillä sinä olet valittumme.” Kanin ääni värähti sen lausuessa nämä harjoitelluilta kuulostavat sanat.

”Minä olen mikä?” Pirkka kysyi ja unohti kynsiensä kaivelun.

”Sinut on valittu johdattamaan meidät uuteen uljaaseen maailmaan.” Kissa selitti kärsivän näköisenä ja lipaisi huuliaan. Se tassutteli sulavasti Pirkan ympäri tämän seuratessa vaaleanpunaista otusta ensin oikean, sitten vasemman olkansa ylitse.

”Olemmeko me aivan varmoja, että tämä poika on hän, jota olemme odottaneet?” Kissa kysyi kanilta päästyään kierroksensa loppuun. Kani nyökkäsi pontevasti ja heilautti viiksiään.

”Mihin maailmaan..?” Pirkka kysyi ja muisti sitten, mitä hänen äidilleen oli käynyt ennen kuin hän oli joutunut säkkiin. ”Minä haluan äidin luo...” Hän tunsi itkun kuristavan kurkkuaan ja pulleat pisarat valuivat pitkin pojan punervia poskia. Kissa näytti hiukan vaivaantuneelta, mutta kani pörhisti rintakarvojaan.

”Noniin, noniin. Sinun äitisi odottaa sinua siellä, mihin me olemme menossa.”

”Äiti?” Pirkka kysyi varovasti kyyneleitä pyyhkien. Kani nyökkäsi.

”Kyllä. Äiti odottaa siellä. Mutta me tarvitsemme sinua viemään meidät sinne.”

”Teidät kaksiko?” Pirkka kysyi hiukan lohdutettuna. Kani ja kissa jakoivat katseen.

”On meitä enemmänkin.” Kani sanoi ja viittilöi Pirkkaa seuraamaan. Kissa luikahti pimeyteen vaaleanpunaisena salamana ja Kani lähti hyppimään sen perään. Pirkka koetti hapuilla käsillään säkin reunoja löytääkseen suuaukon, mutta pimeässä näkymätön säkki vain jatkui ja jatkui niin kauas, kuin Pirkka hapuillen ylsi. Kani kääntyi katsomaan ja huiskutti Pirkkaa jälleen seuraamaan itseään. Paitansa reunaan niistäen Pirkka nousi kontalleen ja lähti polvillaan seuraamaan eläimiä syvemmälle pimeyteen.

...

”Skidi ei oo liikkunu vähään aikaan.” Sanoi ääni pimeässä.

”Hyvä vaan. Heitä meneen.” Vastasi toinen. Kuului loiskahdus ja auto kiihdytti pois. Pirkka seurasi violettia kania ja vaaleanpunaista kissaa. Hänen oli määrä johdattaa heidät kaikki uuteen, parempaan maailmaan. Siellä äiti olisi vastassa ja antaisi pullataikinaa niin paljon, kuin Pirkka jaksaisi syödä.